Elämäni koirat

Mulla on ollut ihan kamala kiire. En edes ole kerennyt miettiä mitä tännekin kerkeisin kirjoitella. Tässä tulee taas postaus vanhan blogin puolelta, sillä ei vaan ole yksinkertaisesti ollut aikaa bloggailla. Koitan ensi viikolla muuton jälkeen parantaa tapani:) Miksi juuri tämä vanha postaus talvisine kuvineen? Siksi, koska pian kolme kuukautta sitten meidän piti tehdä raskas päätös ja päästää rakas koiramme Lenni ikiuneen. Aika jolloin nämä kuvat otettiin oli Lenni vielä suht pirteä vanhus. Nämä muistot jäivät sydämeen elämään ikuisiksi ajoiksi. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että vaikka Lenni ei tule koskaan tätä lukemaan niin haluaisin kuitenkin jotenkin muistaa häntä, maailman lempeintä koiraa.

 

Pentua hankittaessa ei tule mieleenkään se aika, kun omistajan tulee päättää koiransa viimeisestä kohtalosta. Se on hirveää. Sen vain huomaa, kun aika on oikea. Lenni meni aika nopeassa ajassa todella huonoon kuntoon, vaikka joitakin merkkejä oli jo huomattavissa aikaisemminkin. Se kuitenkin aina piristyi mikä teki lopettamisen ajattelemisestakaan vaikeaa. Päätös ei siis ollut helppo, mutta oikea se oli. Teimme Lennin viimisistä ajoista niin mukavaa kuin oli mahdollista. Viimeisenä iltana kävelimme kaikki tutut tiet hiljalleen läpi ja Lenni sai olla vapaana ja nuuskia pientareita. Kävimme ajelulla, sillä Lenni nautti aina takapenkillä oleskelusta. Lenni sai syödä pitsaa, ja loppuillan makailimme kaikki neljä olohuoneen lattialla sylikkäin. Se ilta ei unohdu koskaan, niin surun täyteinen se oli. Mutta olen iloinen, että teimme tuon kaiken. Seuraavana päivänä Lenni pääsi heti aamusta ikiuneen. Oli kuitenkin helpottavaa huomata miten kivuttomasti Lenni vain nukahti meidän silitellessä sen pehmeää kultaista karvaa. Lenni oli kiltti ja rakastavainen koira. Lennissä oli erityistä, että vaikka kuinka toruit se silti osoitti uskollisuutensa lempeällä katseellaan. Vaikka se oli väsynyt loppumetreillä, se halusi olla meidän lähellä ja laahusti uskollisesti perässämme huoneesta toiseen. Ikävä jäi mutta olen niin onnellinen, että sain noin hyvän ystävän melkein 14 vuodeksi.

Lenni oli lempein koira.

 

Elämäämme jäi kuitenkin ilahduttamaan pörröinen villakoira Hertta. Me Hertan kanssa muistellaan Lenniä joka päivä. Hertta kaipaili Lenniä pari päivää, mutta tottui nopeasti olemaan yksinkin. Ehkä joskus on aika ottaa Hertalle kaveri;)

Vanhassa blogissa kuitenkin koiran elämämme oli seuraavanlaista. Surun hälvettyä pois, näitä muistoja on niin ihana ajatella. Vaikka en vieläkään pystynyt tätä kirjoittamaan kuivin silmin.

"Tässä hieman erillaista postausta tällä kertaa. Multa toivottiin postausta, jossa kertoisin elämästä tämän suloisen villakoiran Hertan kanssa. Mukana tietysti vanhaherra Lenni, sillä en halua häntä unohtaa:)

Hertta on hieman yli vuoden ikäinen, ja syntyi toyvillakoirana. Nyt taitaa säkäkorkeus kuitenkin olla "sallitun" säkäkorkeuden yläpuolella kuin toylla yleensä. Pieni se silti on ja meidän silmäterämme. Hertta on avoin, iloinen, energinen ja kaikinpuolin kiva koira. Me otettiin se mukaan kaikkialle mahdollisiin paikkoihin jo pentuna, että se tottuisi elämän ääniin ja paikkoihin. Hertta on ihmisille sydämellinen, ja tervehtiikin meitä ja vieraitamme aina koko kropallaan ja hauskalla vikinällään.

Me käymme koirien kanssa paljon ulkona. Ne rakastavatkin metsässä vapaana liikkumista ja nuuskimista. Hertta rakastaa yli kaiken palloja, mutta metsälenkillä kepit ja kävyt, jopa kivetkin saavat kyytiä. Hertta on tosiaan energinen tapaus, yleensä lenkittäjä on se jolta loppuu vauhti ennen koiraa. Lenkinkin jälkeen pitäisi heittää palloa.

Lenni tyytykin jolkottelemaan itsekseen ja seurailemaan meitä. Sen vauhti on tietysti hidastunut, onhan sillä ikää jo 14v joka on korkea ikä noinkin isolle koiralle. Nyt se on piristynyt todella paljon kun tuli lunta ja pakkasta. Sadekeleillä sen jalkoja koski niin paljon, että mietimme pitäisikö Lenni jo armahtaa. Se onkin vaikea päätös omistajalle, ja tulee olemaankin sitten kova paikka. Mutta nyt nautin vielä sen piristymisestä ja sen suurista tassuista. Lenni on Hertalle tärkeä myös, ja ne nukkuvatkin joka päivä lusikassa lampaantaljalla tai lattialla tassut vastakkain.

Anoppikokelaani, joka on muuten Hertan yksi lempi ihmisistä, näkisitte kuinka se sekoaa Erjan nähdessään, teki näppärillä käsillään tälläisen ihanan neuleen pienelle palelijalle. Eikö ole aivan ihana? Eikä tule muuten samanlaista shaalikauluksista neuletta kaupungin joka puudelilla vastaan.

Olen aina ollut koiraihminen. Jo pienen leikittiin parhaan kaverini kanssa huskyja lumisissa metsissä ja ulvottiin kuuta. Nyt Tanjalla on kaksi huskyä ja minulla lappiksen seurana puudeli. Myönnän että olen ollut ennakkoluuloinen pienistä koirista. Ne murisee ja on ärsyttäviä. Tämä pikkukoira vei ainakin sydämeni kertaheitolla heti ensikerralla. Olen varmaa vannonutkin että en ota koskaan pikku koiraa, enkä varsinkaa pue sille mitään vaatetta päälle. Elämässä ei koskaan pidä yleistää ilmeisesti mitään. En voisi olla iloisempi meidän koiristamme!"