Mustikkaseppele ja melankolia

Loppukesän aarre mustikka on nyt parhaimmillaan. Metsä pursuaa suuria sinisiä voimamarjoja, ja tekee oikein pahaa jättää niitä sinne poimimatta. Tein mustikanvarvuista ja hennon lilasta kanervasta seppeleen. Ihanan simppeli ja herkkä!

Olen aina ollut jotenkin melankolinen ihminen. Loppukesä on aina täynnä melankoliaa ja tiettyä haikeutta. Vaikka elokuussa onkin usein kesän lämpimimpiä päiviä, hiipii mieleen kuitenkin jo ajatus syksystä. Kotona alkavat viltit ja kynttilälyhdyt etsiä paikkojaan ja ulkona tuuli ja tuoksut muistuttavat jo nurkan takana odottavasta syksystä.

Melankolia on jännä juttu. Mulla se kulkee elämässä musiikin mukana. Elämää on aina siivittänyt niin ilossa, kuin surussakin melankoliset biisit. Joskus oikein ruokin itseäni melankolisella musiikilla. Mutta en ole koskaan ajatellut sitä surullisena tai pahana asiana.

Mullahan alkaa pian loma. Toivon, että kerkeisin enemmän päivittelemään blogin puolta tuolloin. Kamera ja tietokoneen tiedostot ainakin pursuavat ihania muistoja kuvien muodossa. Pian ainakin tulossa viime keskiviikon tunnelmia Hamina Tattoosta ja meidän ikimuistoisesta päivästä hiusmalleina.

Stay tuned:)