Kypsä ja pienesti pettynyt

Nyt mun on pakko myöntää, että olen kypsä. Masentaa, ettei vauva ole vieläkään syntynyt. Ärsyttää, ettei olla kotona. Olen jaksanut kaikki 42 viikkoa rakastaa kasvavaa mahaani. Olen ääneen ihmetellyt niitä äitejä, jotka tuskastelevat jo pari viikkoa ennen laskettua, että syntyispä jo! Mutta eilen hain vertaistukea niiltä turhautuneilta äideiltä ja pidättelin itkua.

Olen pettynyt itseeni. Miten minä voin olla kypsä tähän odotukseen? Ymmärrän kyllä, että toivoo raskauden vaihtuvan vauvaan, jos oikeasti raskaus on ollut yhtä jatkuvaa oksennusta, kipua, tuskaa ja itkua, mahdollisesti myös pelkoa lapsen puolesta. Mutta mun raskaus on ollut ihana! Molemmat raskaudet. Elpun odotuksesta mulle jäi tosi iso kaipuu. Tuntui, että raskaus vaihtui vauvaan  yllättäen, varoittamatta, ihan kesken kaiken. En ehtinyt ajatella, että raskaus tosiaan loppuu joskus, ennen kuin se loppui.

Nyt olen saanut nauttia ne puuttuvat päivät mahasta. Elpusta viimeinen mahakuva on otettu rv 39+0, mulla jäi kuvaamatta siis viisi päivää! Nyt ollaan otettu kuvia kyllä senkin edestä. Isosiskoni otti viime torstaina (40+6) nuo kuvat joita on parissa aiemmassa postauksessa ja peilikuvia olen itse räpsinyt tottakai melkein joka päivä, ainakin sen pari tärähtänyttä, jos en muuta.

Mutta hei ihan oikeasti rv 41+4, aamulla alkoi pikkuhiljaa itkettää, vaikka kaikki on hyvin. Ollaan oltu kaksi päivää puoliskoni kanssa kahdestaan. Tiistaina heräsin paljon puoliskoani aikaisemmin, jo yhdeltätoista ja aloin kirjoittaa meidän maanantaista. Miksi me oltiin taas kahdestaan ja mitä tehtiin maanantaina ja mitä oltiin suunniteltu tiistaille. Mutta mua alkoi ahdistaa, vähän jopa masentaa. Joten ei muuta kuin tyhjä blogiteksti auki.

Sunnuntaina mua vähän hävetti aamulla herätä ja lähteä kirkkoon. Ja kyllä sain kuulla niitä "vielä täällä" kommentteja yhdeltä jos toiselta. Vastasin "ei tässä hätää, ei vieläkään kolota ja vauva on ihan yhtä aktiivinen kuin ennenkin." Yhden mun ystävän äiti tuli vielä kokousten jälkeen halaamaan, kertoen omat kokemuksensa siitä kun kaikki kysyy "eikö vieläkään". Helpotti.

Maanantai-illalla viestiteltiin tyttöjen kanssa ja silloin vielä väitin, ettei minua jännitä - "silloin ennen laskettua jännitti, mutta nyt ollaan jo niin paljon yli, että enää ei" - tytöt saa jännittää mun puolesta. Kiitos muuten tsempeistä kaikki! :) Mikä muuttui yhdessä yössä?

Ehkä se, ettei vauva sittenkään syntynyt vieläkään. Ehkä tajusin, että tosiaan tänään me mennään jokatapauksessa sinne äitipolille ihmettelemään tätä meidän kuviota. Tajusin, että se päivä, jonka ei koskaan pitänyt tulla on huomenna - eli tänään: rv 41+5 ja yliaikaisuuskontrolli.

Jotenkin sain huijattua itselleni ihanan seesteisen, rennon ja rauhallisen mielen torstaisen kätilön puhelun jälkeen tai siitä huolimatta. Tajusin, että meillähän tosiaan on vauvavakuutus, joka kattaa kyllä kaikki ylimääräiset raskauteen liittyvät käynnit äitipolilla. Se siis rauhoitti mieleni hetkeksi. Mutta eilen mun mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa ikinä pieni synnytyspelko.

 

 

Viimeksi mun kroppa toimi ihan itsestään, minun edes tajuamatta tapahtumia ennen kuin ne jo tapahtuivat. Nyt alkoi pelottaa, että mitä jos tällä kertaa mun kroppa pettää mut. Entä jos en tunnista oikeita supistuksia? Jostain sain päähäni myös kaikki kauhukuvat pitkäksi venyneestä, pieleen menneestä synnytyksestä, hätäsektioon ja kuolleeseen vauvaan.

Viimeksi mun synnytyssuunnitelmaan kuului yksi lause: "Toivottavasti on niin nopea, etten tarvitse kivunlievitystä, mutta otan kyllä kaiken mitä tarjotaan." No sain mitä tilasin, jos niin voi sanoa. Nyt mulla on kolme toivetta: helppo, nopea ja ennen kaikkea luonnollinen.

Puoliskoni herättyä sain muuta mietittävää ja iltaa kohden mielialakin onneksi koheni. Nyt vähän naurattaakin ja omat pettymyksen tunteet pystyy jo hyväksymään. Sitä paitsi, nyt on enää turha murehtia ja miettiä, koska kohta se selviää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tällä hetkellä toivon, että synnytys lähtisi käyntiin itsestään, luonnollisesti. Toisaalta taas toivon, että kun mennään käymään äitipolilla, me lähdetään sieltä vauvan kanssa. Toivon että synnytys menee yhtä nopeasti ja helposti ja luonnollisesti - itsestään, kuin ensimmäinenkin synnytys. Toivoisin, että tämä odotus ja omien tuntemusta kyttääminen olisi jo ohi.

 

Vauva mikä viivyttää?