Täydellinen perhe kahdella lapsella

Leikkasin hiuksiani juuri ennen Jekun ristiäisiä. Anoppi näki ne ensimmäistä kertaa ristiäisissä ja lähtiessä halatessaan tuumasi, että "leikkaat sitten taas seuraaviin ristiäisiin". Jos se olisi yksin puoliskostani kiinni, minulla olisi kolmekymppisenä todella pitkät hiukset. Mutta jos minulta kysytään, olisin kovasti toivonut meille ristiäisiä vielä tälle vuodelle.

Minusta on jo pidempään tuntunut, että koko muu maailma on sitä mieltä, ettei kolmatta lasta edes saisi toivoa. Yhden lapsen vanhemmilta varmasti kysellään toivotaanko perheeseen lisää lapsia, ja he saavat vastata "kyllä" tai "ei toivota". Mutta jos sinulla on jo kaksi lasta,  ja varsinkin jos sinulla on jo tyttö sekä poika, et tarvitse enempää lapsia. Tähän täydelliseen pakettiin lisätään ainoastaan omakotitalo ja kultainen noutaja.

Mutta kaksi lasta ei ole täydellinen, jos syvällä sisällä tuntuu, ettei perhe ole vielä valmis.

 

Eihän siinä mitään järkeä ole, että haluaa kolmannen lapsen. Siksi sitä ei varmaan kyselläkään. Mutta onko siinä alunperinkään järkeä haluta edes sitä ensimmäistä? Tiedättehän, ettei lasten saannille ole täydellistä hetkeä. Aina on jotain mikä voisi olla paremmin ja sitten vaikka kaikki näyttäisikin olevan valmista, henkisesti ei kai koskaan voi olla etukäteen täysin valmis.

Minä haaveilin maksimissaan kahden vuoden ikäerosta Elpun jälkeen ja sainkin mitä toivoin: lapsillamme on ikäeroa kaksi vuotta ja kaksitoista päivää. Jekun laskettuaika oli tarkalleen Elpun 2v syntymäpäivänä. Mitä nyt ollaan reilut puolitoista vuotta eletty näiden 2v ikäeron lasten kanssa, minusta tämä on täydellinen ikäero. Ja unelmissa olisin toivonut kaikki lapset tällä samalla kaavalla - kahden vuoden välein. 

Olen saanut jonkin verran seurata, miten Elpu leikkii kaksi vuotta vanhemman serkkunsa kanssa. Serkku on ollut meillä yökylässä ja olen käynyt Jekun pikkuvauva ajoista saakka kerhossa ja uimassa näiden kolmen kanssa. Joten mitä tulee kolmen lapsen kanssa kerhoon, puistoon, uimaan, kauppaan tai kirkkoon lähtemiseen minulla on siitä pieni käsitys.

 

 

Toki se käsitys vääristyy koko ajan sen mukaan, kun päivät kuluvat ja lapset kasvavat. Mitä lähemmäs perheen nuorin tulee kahden vuoden ikää sitä todellisemmalta alkaa tuntumaan, että elämä tosiaan saattaa joskus helpottua. Kokonaiset yöt saattavat olla yllättävän lähellä. Ja juurikin tätä serkkua seuratessa herää toivo, että joskus myös meidän lapset pukevat ihan itse ilman tappelua. 

Mutta samalla mitä lähemmäs Jekun toinen syntymäpäivä tulee sitä enemmän minua alkaa pelottaa, että mitä jos tämä meidän perhe nyt onkin tässä? Puoliskoni näkee tulevaisuudessa jo sen helpotuksen ja sitä minä pelkääkin. Kun elämä on helppoa kahden kanssa ja lapset ovat omatoimisemmpia, järjellä ajateltuna ei ole enää yhtäkään syytä toivoa lisää lapsia. Meillä on ihana tytär ja ihana poika, ei siis ole syytä "yrittää" vielä tyttöä tai poikaa, saatika mitään muutakaan syytä haluta lisää lapsia. 

Järjellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen tunteen kanssa, että toivoisin meidän perheessä olevan paikan vielä edes yhdelle pienelle lapselle.