Älä jää yksin

Muistan istuneeni mt-polin odotusaulassa ja pöydällä oli FinFamin flyeri, jossa luki: kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu.

Moni asia tässä maailmassa on lähellä sydäntäni, mutta yksi asia on noussut erityisen tärkeälle sijalle. Se asia koskettaa meistä jokaista tavalla tai toisella ja se on mielenterveys. Viime sunnuntaina (10.9.2017) vietettiin maailman itsemurhien ehkäisypäivää. Joka vuosi noin 800 suomalaista päättää tehdä kyseisen viimeisen valinnan jättäen jälkeensä pohjatonta surua.

Sairastan pitkäkestoista masennusta. Tällä hetkellä menossa on hyvä jakso, mutta kevät ja kesä meni aika pitkälti pohjamudissa. Jos tunnelin päässä näkyikin valo, taisin kulkea aurinkolasit silmillä - suurimman osan ajasta sitä oli nimittäin todella vaikea nähdä. Toisinaan huomaan miettiväni, että oliko minun taisteluni masennuksen kanssa nyt tässä ja huomaan vastaavani itselleni joka kerta, että ei. Tiedostan, että huono jakso voi laueta milloin tahansa ja kyllä, se pelottaa minua.

En tuntenut oikeastaan mitään saadessani pitkäkestoisen masennuksen diagnoosin. Muistan ajatelleeni vain, että okei. Vasta myöhemmin heräsin pohtimaan, että joudunko todella elämään koko loppuelämäni masennuksen kanssa. Mitä jos en koskaan parannu siitä? Mitä jos en koskaan pysty saamaan iloa pienistä asioista, mitä jos elämäni on aina pelkkää harmaata? Entä jos läheiseni väsyvät siihen, että mikään ei ole koskaan hyvin?

Vaikka masennus on henkilökohtainen sairaus, on se myös läheisten sairaus. Muistan istuneeni mt-polin odotusaulassa ja pöydällä oli FinFamin flyeri, jossa luki: kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu. Se oli niin totta, että se sattui. En ollut koskaan aiemmin osannut edes ajatella, että minun sairauteni vaikuttaisi muihin, koska asiasta ei puhuttu. Kukaan ei oikeastaan edes halunnut puhua siitä kanssani, ei ainakaan oma-alotteisesti. Yritin kuitenkin. Yritin niin kauan, kunnes minulta kysyttiin aivan suoraan onko minun pakko puhua masennuksestani, koska kukaan muukaan ei puhu. En vieläkään tiedä mitä mieltä läheiseni ovat sairaudestani, mutta epäilen sen olevan heille raskasta.

Ei kukaan mene ja kiellä raskaana olevaa naista puhumasta raskaudestaan. Ei kukaan käske syöpää sairastavaa pysymään hiljaa sairaudestaan. Miksi siis minut, mielenterveysongelmainen, haluttiin vaientaa? Sitä pohdin edelleenkin, vaikka luulen tietäväni vastauksen. Mielenterveysongelmat ovat yleensä näkymättömiä. Niihin on vaikea suhtautua, niistä on vaikea puhua ja ne on helppo lakaista maton alle. Erityisesti niiden, jotka eivät ole koskaan joutuneet kokemaan esimerkiksi masennusta, on vaikea ymmärtää mitä se on.

Se mikä satutti minua eniten oli se, että vaikka minut otettiin tosissaan, ei minua tai sairauttani ymmärretty. Masennusoireeni olivat paljon helpompi niputtaa esimerkiksi laiskuuden alle, koska kaikki ymmärtävät mitä laiskuus on. Mutta minä en ollut laiska, olin masentunut. Olen edelleenkin, vaikka asiat ovatkin paremmin kuin keväällä tai kesällä.

Oikeus hyvään mielenterveyteen kuuluu meille kaikille. Kuka tahansa meistä voi sairastua esimerkiksi masennukseen. Se ei katso ikää, sukupuolta tai statusta. Jos epäilet, että läheiselläsi ei ole kaikki hyvin, kysy ja kannusta häntä puhumaan asiasta. Kuuntele, ole läsnä ja tarvittaessa auta häntä hakemaan apua. Jos sinulla itselläsi on vaikeaa ja jaksaminen ei meinaa riittää, niin puhu ihmiselle, johon voit luottaa ja hae rohkeasti apua.

Älä jää yksin.