Minne maailma kuljettaa

Tämän kesän ainoa kesälomaviikkoni on hujahtanut ohitse yhdessä silmänräpäyksessä. Maanantaina koittaa arki ja uudet, mielekkäät työkuviot - olo on silti haikea ja tänään aamulenkillä päätin, että tänään kirjoitan luopumisesta. Jos seuraavaksi sitten jotain vähän kevyempää.

Viimeisten kahden vuoden aikana suhteeni luopumiseen on muuttunut kovasti, mutta vielä on matkaa siihen tilanteeseen, jossa irti päästäminen olisi helppoa. Mutta siitä herää kysymys - onko se koskaan helppoa? Mielessäni pyörii sekamelska ihmisiä, joista olen joutunut päästämään irti. Siihen joukkoon mahtuu niin ystäviä, perheenjäseniä kuin entisiä poikaystäviäkin ja nyt tässä parvekkeella tätä kirjoittaessani mieleni valtaa ainoastaan syvä kiitollisuus. Olen kiitollinen siitä, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet osa minun tarinaani, minun polkuani - ja niin piti ollakin.

In three words I can sum up everything I've learned about life: it goes on. - Robert Frost

Kirjoitan nyt sen lauseen, jonka niin moni ihminen on kirjoittanut ennen minua. Kaikkien ihmisten ei ole tarkoitus olla osa elämääsi aina. Kuitenkin ajatus siitä, että ennen niin läheiset ystävyyssuhteet ja päivittäiset keskustelut ovat muuttuneet satunnaisiksi tykkäyksiksi ja kommentoinneiksi Facebookissa. En voi sanoa miettiväni usein, mitä esimerkiksi vanhoille lukiokavereilleni kuuluu nykyään. Tai mitä vanhoille kavereilelni kuuluu tai niille ystäville, joiden kanssa aika teki tehtävänsä ja kasvoimme vuosien saatossa erilleen.

Silti tänään minä mietin, mutta en rohkene kysyä. Eikö se olisi kiusallista? Entä jos vastaus olisi vain perinteinen 'ihan hyvää', entä jos yhteydenottoni ei olisikaan mieluisa? Entä, jos en keksisi muuta sanottavaa? Ehkä joidenkin asioiden on vain annettava pysyä ennallaan. Hyväksyä se, että asiat ovat niin kuin ne ovat - hymyillä, lähettää lämpöisiä ajatuksia ja jatkaa matkaa.

Entäs sitten ne, joiden kanssa et voi edes harkita yhteydenottoa? Ne, jotka ovat menneet edeltä sinne jonnekin. Sinne, mikä odottaa meistä jokaista jossain vaiheessa. Puhun tietenkin kuolemasta ja vaikka asiasta puhuminen taitaa nykyään olla tabu, aion silti kirjoittaa siitä. Miten päästää irti ihmisestä, jota et voi enää koskaan nähdä, koskettaa tai kuulla? Se on vaikeaa. Se tuntuu mahdottomalta. Siksi on helpompaa ajatella, että edeltä menneet odottavat tuolla jossakin. Että tapaamme vielä.

Siihen uskon minäkin, enkä ole varmasti ainoa, joka aina silloin tällöin lähettää terveisiä taivaaseen.

Kuitenkin elämä jatkuu ja luopuminen kaikessa haikeudessaan on osa sitä. Mikään ei kestä ikuisesti ja siinä piilee hetken taika. Tänään minä aion olla juuri tässä ja nyt.

Päivän biisi: Hector - Aurora