LAUANTAIAAMU

Eilisaamu oli erilainen. Aamulla herätyskello oli soimassa vähän ennen kahdeksaa, mutta huomasin heräileväni yöllä vähän väliä katsomaan kelloa. Meillä oli nimittäin hautajaiset, joista mainitsinkin kuukausi sitten. Olo oli jotenkin ontto ja haikea. Ihan kuin joku olisi kuristanut kurkusta niin, ettei saanut kunnolla henkeä. Toisaalta aurinko paistoi kauniisti makuuhuoneeseen ja synttärisankari eli Zazu oli innoissaan nuolemassa kasvoja tuttuun tapaan. Ilon ja surun päivä samana päivänä..

Zazu täytti eilen 4-vuotta. Joka vuosi ihmetelellään ajan kulua entistä enemmän. Tuntuu kuin Zazu olisi ollut meillä vasta lyhyen hetken. Tämä pieni karvapallo on tuonut elämäämme niin paljon iloa & yhdistänyt perhettämme entisestään. Päivääkään en vaihtaisi pois <3

Hypähdin sängystä puoli kahdeksan maissa ja lähdin Zazun kanssa tekemään lyhyen aamukävelyn. Oli ihana hengittää raikasta ilmaa ja tuntea auringonsäteiden lämmittävän edes hitusen. Autoja meni harvakseltaan ja tuntui, että koko kaupunki vielä nukkui. Jännitin hautajaisia koko viikon, sillä viime kerrasta on (onneksi) jo useampi vuosi. Tilaisuus oli kuitenkin kaunis ja intiimi. Olen maailman huonoin ihminen jakamaan muistoja - etenkin vainajista, sillä olen varsinainen itkupilli. Kamalinta oli nähdä vaarini niin surullisena. Kuvitelkaa, että he elivät veljensä kanssa koko elämänsä yhdessä. Samassa pihapiirissä vauvasta asti. Heidän lapsuus oli todella rankka, joten molemmat olivat toistensa tukipilareita. Yhdessä surettiin, iloittiin, tehtiin työt ja puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Yli 70-vuotta.

Olo on tällä hetkellä hyvin sekava. Tunteet menevät kuin vuoristorata, mutta aika parantaa vai mitä.. Ja sitä tämä elämä on. Kaikki kuolemme joskus - halusimme tai emme. Tärkeintä on arvostaa jokaista  päivää, viettää aikaa sen parissa mitä rakastamme sekä tehdä mitä haluamme. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos ympärillä ei ole rakkaita. Muistetaan siis kertoa heille, kuinka tärkeitä nämä ihmiset ovat  <3