Ei menny niinku Strömsöössä eli opettavainen tarina siitä, kun vanhat konstit eivät uuden välineen kanssa toimi

Miten sinä teet pizzapohjan? Sen parhaan, sopivan paksuisen ja mehevän?

Jo vuosikaudet olen tehnyt pizzapohjat samalla hyväksi havaitulla pannupizzan ohjeella:

3 dl kädenlämpöistä vettä

25 g (1/2 paketti) hiivaa

1 tl sokeria

1 tl suolaa

6 dl vehnäjauhoja

Hiiva, suola ja sokeri liuotetaan kädenlämpöiseen veteen ja sitten lisätään jauhot. Sekoitetaan (pehmeä taikina) ja annetaan kohota mukavan pulleaksi liinan alla. Ja kun taikina on kohonnut, levitetään edelleen pehmeä taikina leivinpaperoidulle uunipellille märkien käsien avulla. Päälle tomaattisose, täytteet, juustot ja uuniin. Helppo ja herkullinen samassa paketissa!

Hauduttelin tätä postausta kahden yön yli. Miksi?

Siksi, että tuotetestauspostausten kohdalla olisi kaikkien etu, että kokeilu onnistuisi. Että lopputuloksesta olisi jaettavissa kauniita kuvia. Että kaikki tykästyisivät tuotteeseen.

Siksi, että haluan tehdä testauksia jatkossakin.

Siksi, että olen jakanut kauniita kuvia ja rosoinen, elämänmakuinen kuva ei istu kiillotettuun pintaan?

Siksi, että minä mokasin.

Tuotteessa ei ole mitään vikaa. Nyt vain kävi niin, että vanha, hyväksi havaittu toimintatapa ei istu yksiin uuden välineen kanssa.

Sain siis kokeiltavakseni Confetin innovatiivisen uutuuden, Pavoni Forosil -silikonialustan. "Alusta on punottu silikonin ja hiilikuidun yhdistelmästä ja siinä on pienen pieniä ilmareikiä. Reikien avulla leivokseen saadaan ainutlaatuinen rapea pinta ja käyttökohteita on lukemattomia."

Innoissani lähdin testaamaan alustaa. Halusin laittaa kovan kovaa vastaan eli kokeilla uudella alustalla jo entuudestaan erinomaiseksi kokemaani pizzapohjaa. Jos peltiherkkuun saisi vielä rapsakan pohjan, oltaisiin jo ennennäkemättömissä sfääreissä.

Ja niin olimmekin, näin jälkikäteen ajatellen. Ennenkokemattomissa sfääreissä.

Lähdin tekemään pizzapohjaa. Ainekset kulhoon, taikina kohoamaan ja uusi alusta leivinpaperoidulle uunipellille. Uuni kuumaksi....

Taikina alustalle, rukkaset märäksi ja napakoin ranneliikkein taikinan levittelypuuhiin.

Tässä vaiheessa jonkinlaisen herätyskellon olisi pitänyt soida. Ei soinut.

Jatkoin levittelyhommaani, laitoin tomaattisoseen taikinalle, runsaasti täytteitä ja juustoa. Kiertoilma, asteita n. 200 ja munakelloon 15 min. Tsekkaus. Vielä pieni hetki. Hyvältä näyttää ja pizza uunista ulos:

Sitten se iski, irtioton tuska!

Pizzapohja oli niin kiinni alustassaan kuin olla ja voi! Revin, raastoin ja manasin, mutta siinä se istui kuin täi tervassa. Otti pattiin. Tarkoitus oli testata paistoalustaa, jakaa pari nättiä otosta ja olla ihan hitokseen tyytyväinen itteensä. Nyt käsissä oli revennyt pizza, täytteet pitkin peltiä ja paha mieli. Messuaminen olisi pitänys saada YouTubeen :) Valitettavasti sotkun kuvaaminenkin jäi.... Kameran muistin vasta siinä vaiheessa, kun olin raastanut suurimman osan pohjataikinasta alustasta irti:

Otin yhteyttä Confettiin ja mikä parasta, ratkaisu löytyi nopeasti: pehmeän taikinan levittäminen suoraan alustalle oli TUKKINUT RAPEAN POHJAN AIKAANSAAMISEKSI TARKOITETUT ILMAREIÄT ja siksi se hemputin pizza oli liimannut itsensä kiinni pohjaan. Hetken aikaa asiaa sulateltuani oli pakko todeta, että niin se nyt vain meni. Tulin, näin ja mokasin.

Ei tullut innostuksen vallassa leipoessa pieneen mieleen, että ne ilmareiäthän imaisevat taikinan sisäänsä ja kun pohja vielä uunissa kohoaa, siihenhän se pizza jämähtää.

Että sellainen oppitunti tällä kertaa :) Maalaisjärki, sille olisi ollut käyttöä. En kuitenkaan lannistu, vaan jo seuraavan pizzanhimon iskiessa kokeilen alustaa uudelleen. Tosin nyt osaan valmistaa pohjan erikseen jauhotetulla pöydällä ja siirtää sen sitten paistoalustalle. Oppia ikä kaikki!

Ps. Niin. "Luupiikki" on vihoitellut nyt jo vuoden verran. Ihmekkös tuo, kun oppi on aina otettava kantapää edellä...