Enkeleitä koulutiellesi, pieni reppulainen!

Rakas Anni, meidän pieni tuleva koululaisemme!

Toivon sydämeni pohjasta, että olemme isäsi kanssa tehneet oikean ratkaisun. Haimme Sinulle paikkaa lähikoulun pienluokasta ja monien valvottujen öiden jälkeen saimme tiedon, että pääset sinne! Saat aloittaa koulutiesi pienenä reppulaisena luokassa, jossa on osaava, kokenut opettaja ja mahdollisuus siihen oppimisen tukeen, jota juuri Sinä tarvitset!

Rakas Anni, tämä on minun voimakuvani. Istut siinä isin sylissä kesäisenä päivänä ruotsinlaivalla, katse vahvasti tulevaisuudessa. Isi on Sinulle kuin juuret ja kallio, syli, jota vasten voit nojata ja josta käsin voit tutustua maailmaan. Askel kerrallaan. Saat luottaa siihen, että me isin kanssa olemme aina Sinun puolellasi. Tapahtui mitä tahansa.

Niin kuin olet varmasti huomannut, rakastan kuvia. Ja kuvaamista. Kuvat tuolta pikkulapsiajalta ovat kultaakin kalliimpia, sillä en valitettavasti muista paljoakaan Sinun pikkulapsivaiheestasi. Olen katsonut videoita, joissa sekkailee joku nainen...äiti...minä!, eikä minkäänlaisia muistikuvia tai tunteita nouse mieleen. Se on pelottava tunne.

Kyllä, valvominen on tehnyt muistiini kapeikkoja. Se oli hinta, minkä jouduin äärirajojen ylittämisestä maksamaan. Voin kuitenkin sanoa selviytyneeni, en kunnialla, mutta riman yli kuitenkin. Olen tehnyt äitinä parhaani, vaikka monesti olisin voinut tehdä enemmän.

Anni, olit temperamenttinen jo vauvana. Taaperona. Toiset ottavat kolmen kuukauden koliikin, mutta Sinä hyppyytit meitä vanhempia kolme ensimmäistä vuotta. Kävin töissä ja valvoin yöt. Nukuin hetken, jos se vain suinkin oli mahdollista. Täysin hullun hommaa, mutta eihän sitä kukaan näe eikä kuule, jos ihminen yöllä kotonaan hortoilee. Katsotaan vain vähän kieroon, jos jaksaminen on kortilla. Mitään ei kuitenkaan kysytä. Neuvolan tätikin vain hykerteli isän olemassaoloa - isän, jolla herätyskello soi aamuviideltä, jotta hän ehtisi väistellä pimeässä hirviä ja ehtisi Helsinkiin aamuyhdeksäksi. Ei tullut mieleen potkaista isäntää hereille hoitamaan valvontavuoroaan.

Valvomisesta huolimatta jaksoimme iloita; leipoa ja tehdä matkoja, leikkikenttäillä ja kikatella. Katsoa TiTi-Nallea. Sinulle kosketus on tärkeä, selän silittely ja hiusten hyväily. Rakastat sitä, kun kirjoitamme sanoja sormella selkääsi ja yrität arvailla, mitä kirjaimista muodostuu.

Ilojen keskelle on mahtunut myös huolta tulevaisuudesta. Pelottavampaa kuin valvominen on kuitenkin ollut jatkuva epätietoisuus. Odotimme kävelemäänlähtöäsi, odotimme ensimmäisiä sanojasi. Olimme tehneet esikoisestamme normin, jota vasten tarkastelimme myös Sinun maailmaasi. Se oli väärin. Sinulla on ihan oma keijukaisen tiesi.

Sinä olet meistä se, joka osaa ja uskaltaa nauttia hetkestä. Välillä toivon, että saisin itsekin tuon Sinun rohkeutesi tarttua mahdollisuuksiin ja murehtia huomisesta sitten, kun huominen on.

Nyt seisomme tässä, Elsa-reppu selässä ja uusi Elsa-paita tuolille viikattuna. Ensi viikolla avaamme koulun oven. Yhdessä.

Painavahan se oli, lähikoulun ovi, ja meinasi pysyä lukittuna. Liian usein sanotaan, että vanhemmat ovat lapsensa parhaita asiantuntijoita, mutta sanoppa se niille "ammattilaisille", jotka vartioivat kaupungin kirstua ja ovat sitä mieltä, että koulunlykkäys on paras vaihtoehto. Silloinkin, kun eivät ole Sinua edes nähneet.

Mitä se ehdotettu koulunlykkäys sitten olisi auttanut? Olemme kulkeneet Sinun kanssasi seitsemän elämäntäyteistä vuotta ja tiedän, että monessa asiassa aika auttaa. Harppauksia tapahtuu, mielenkiinto suuntautuu uusiin asioihin ja kokeilunhalu vie pientä eteenpäin. Tänä kesänä opit uimaan, viime kesänä ajamaan ilman apupyöriä. Nyt kirjaimet on kova juttu ja suttuviivasta on alkanut hahmottua upeita kuvioita; prinsessoja, koiria, taloja... Onneksi meiltä ei paperi lopu!

Olet, Anni, opettanut meille, että oman lapsen puolella oleminen vaatii meiltä vanhemmilta paljon voimia: uskoa, toivoa ja ennen kaikkea rakkautta. Koulunlykkäystä tarjotaan vaihtoehdoksi vaikka kukaan ei tiedä, kuinka monta vuotta lykkäystä pitäisi hakea. Entä, jos asioita ei tapahdu kahdessa vuodessa, kolmessakaan. Haluaako joku tosissaan, että aloittaisit opintiesi vasta kymmenvuotiaana? Silloinko maailma olisi valmis?

Entä sitten, jos koulunkäyntiä on kerran lykätty, maailma ei olekaan muuttunut ja edessä on pienryhmän tie? Mitä järkeä sellaisessa on? Olla jatkuvasti luokallaan se "tuplannut ja vuoden muita vanhempi" vain siksi, että kaupungin piti säästää juuri Sinun kohdallasi?

Olet, Anni, opettanut meille myös sen, ettei helppoja ratkaisuja ole. Jos niitä olisi, en olisi koskaan kirjoittanut Sinulle tätä kirjettä. En seiso vahvalla kalliolla. Äitinä oleminen on tasapainoilua.

Olisihan siellä eskarissakin ollut oikeus varhaiserityisopetukseen. Teoriassa. Käytäntö osoitti, että resursseja riittää vain palaveripöydässä istumiseen, ei lapsen kanssa toimimiseen. Mutulla mennään ja väitetään vaikka mitä. Lisävuosi tällaisessa taannuttavassa toimintaympäristössä ei olisi vienyt mitään mihinkään. Vaihtelua olisi nyt tosin tuonut se, että eskari aloittaa syksyllä parakissa...

Vaikka haluan aina ja ensisijaisesti olla Sinun äitisi, kannan myös ammattikasvattajan taakkaa harteillani. Tieto lisää tuskaa ja jos olisin vähemmän perillä asioita, olisin uskonut asiantuntijoita, sinisilmäisesti. Nyökytellyt. Jokaisella lapsella on oikeus tarvitsemaansa tukeen, eikä silloin kannata liikaa korviian ojennellä kaikenlaisten soraäänien suuntaan.

Eskarin kertaamisessa on kaiken lisäksi nöyryyttävä sävy; jäädä luokalleen jo ennen koulunalkua. Saako näin edes sanoa? Eskarin uusiminen kun ei lapsuuttakaan pidennä, tehtävien tekoa ja penkissä istumista kun sekin on.

Pelottavinta näissä koulunaloitusasioissa on omalla tavallaan se, että vanhempina olemme näiden kysymysten edessä lopulta täysin yksin. Jokainen virkamies vartioi omaa tonttiaan ja ajattelee päätöksenteossaan työnantajansa etua Sinun parhaasi sijaan ja jopa kustannuksella. Onneksi tiellemme sattui yksi virkamies, joka kannustaessaan meitä osoitti ihailtavaa siviilirohkeutta. En itke ilkeitä sanoja eikä selässäkään muutama lisäpuukko tunnu enää missään, mutta tällaiset ihmiset... Itkimme yhdessä, kun toiveidemme mukainen koulunaloituspäätös tuli. Ja ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että itkeminen ei ole minun juttu.

Yhdestä asiasta olen erityisen onnellinen: nyt tuntuu siltä, että Sinulla on hyvä opettaja. Tässä tapauksessa toki kokeneisuus on iso plussa, mutta meille vanhemmille tuli hyvä tunne siitä, että opettaja ymmärsi tilanteesi. Ennen matkallelähtöä on turha murehtia kantapäähän tulevia rakkoja tai mahdollisia marssimurtumia. Kun perusvalmiudet on olemassa, aika näyttää, miten asiat kehittyvät. Pienluokka on mahdollisuus saada tällä hetkellä erityistä tukea koulunkäyntiin. Tarvitaanko tukea tulevaisuudessa, sen aika näyttää, mutta näillä lähdemme liikkeelle.

Mitäkö pelkään, äitinä, koulun alkaessa? Tietenkin sitä, että Sinua kiusataan pienryhmäsijoituksen vuoksi. Meidän päätöksemme vuoksi. Pelkään sitä, että Sinua ei oteta leikkeihin mukaan tai suljetaan kaveriporukan ulkopuolelle vain sillä perusteella, että et käy ns. normaaliluokkaa. Nämä kiusaamistemput on osattu kautta aikain, enkä valitettavasti usko, että maailma olisi tässä suhteessa paremmaksi muuttunut. Paljon on tietenkin kiinni meistä vanhemmista ja koulun aikuisista: mitä me näemme, mitä me haluamme nähdä ja mihin me uskallamme puuttua. Jokainen lapsihan imee kotoaan vaikutteita ja tässä sosialisaatiossa (anteeksi vanha, mutta toimiva käsite) koulu on vain yksi toimija muiden joukossa. Lasten ja nuorten pahoinvoinnista on keskusteltu paljon (mutta toimittu vähän, juurikin niistä resurssisyistä), ja välillä vain sylkykupin saaminen on tärkeintä.

Rakas Anni, toivomme, että säilytät hetkessä elävän keijukaisluonteesi ja saat kokea oppimisen iloa uusien kavereiden kanssa. Sitä me Sinulle toivomme! Siksi lähdimme tälle tielle, juuri nyt.

Isi ja äiti