Ensimmäinen koulupäivä

Niin kuin isäntä tuossa ruokapöydässä istuessaan sanoi, taisi Annin ensimmäinen koulupäivä käydä eniten äidin voimille. Ja oikeassahan tuo mies oli. Ei tullut viime yönä uni silmään, puoli kolmen aikaan vielä lueskelin dekkaria ja mietin, että vähän reilun kolmen tunnin kuluttua soi herätyskello.

Kyllähän se tiedetään, ettei yön pimeinä tunteina asioita pähkäilemällä mikään ainakaan paremmaksi muutu. Möröt vain voimistuvat, saavat uusia lonkeroita ja heijastuvat yhä laajemmalle alueelle. Kahdessa aikaisemmassa postauksessani olenkin jo miettinyt koululunaloitusta, kouluunlähdön oikea-aikaisuutta sekä koulutien turvallisuutta, ja näiden samojen kysymysten äärellä piehtaroin aluslakana sykkyrällä edelleen: saako Anni kavereita, onko pienryhmä pelkkä häirikköluokka, antavatko kanssaliikkujat tilaa pienelle reppulaiselle, joka kiskoo innoissaan kukkia tienpientareelta ja löytää pilvistä laivoja ja nallekarhuja. Ja vaikka kuinka mietin, en löydä ratkaisuja kysymyksiini.

Eikä niitä edes ole, vastauksia, sillä jokainen päivä ja sen haasteet on ensin kohdattava. Ei voi ratkoa sellaista, mitä ei edes ole vielä olemassa. Ja kuinka palavasti haluaisinkaan olla siloittamassa tyttäreni tietä ja kantamassa hänen reppuaan, jossa jo ensimmäisen päivän jälkeen oli aapinen ja kirjoitusvihko. Läksyjäkin tuli, yhden tehtävän verran. Se ylpeys siitä, kun sai isoveikan kanssa ympyröidä nimiä erivärisillä puuväreillä! Yhdessä sohvalla, ihan kuin koululaiset. Koululaiset.

On se hassua, miten pienistä asioista tulee merkityksellisiä silloin, kun kaikki on vähän uutta ja jännittävää. Etukäteen saimme Wilman kautta viestiä, että pienryhmän opettaja on yhdessä avustajan kanssa vastaanottamassa uusia ekaluokkalaisia jo klo 8.30 alkaen (koulu alkoi klo 9.00). Tuntui mukavalta, kun ennen varsinaista koulunalkua opettajalla oli aikaa tervehtiä kädestä pitäen omat oppilaansa ja vaihtaa muutama sana uuden kynnyksellä. Ja kysyihän se, mikä on mukana olevan koiran nimi :)

Erityisluokanopettajilla on rohkeutta tehdä asiat vähän toisin.

Niin. Toiset kohtaamiset syöpyvät mieliin. Viime keväänä tein erkkaluokanopen sijaisuutta ja käytävällä sitten kollega kysyi, miten menee. Huonommutta potien luettelin tietenkin kaikki ne sille päivälle kalenteroidut asiat, joihin emme vielä olleet ehtineet pureutua. Aina sattuu ja tapahtuu ja jotkin asiat nyt vain veivät enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. "Mikäs hätä sinulla on: lapset on ruokittu ja ne on turvassa". Se oli ihan totta. Mikäs hätä minulla, kaikki hyvin. 

Ensimmäinen koulupäivä takana ja ilta edessä. Siellä se pieni reppulainen leikkii, naapurin lasten kanssa, ihan kuin viime kesänä konsanaan. Nyt vain yhden koulupäivän viisaampana ja vahvempana. Ja mitä äiti tekee, kantaa harteillaan niitäkin huolia, joiden olemassaolosta ei vielä ole merkkiäkään. Huolehtii huolista varmuuden vuoksi.

Tästä se lähtee, pienen reppulaisen tie. Illalla kontaktoidaan pari tehtäväkirjaa (tätä olen taas odottanut!) ja jutellaan isin kanssa ensimmäisestä koulupäivästä. Lukujärjestyskin oli mukava yllätys, sillä viikkoon mahtui neljä kahdeksan aamua ja vain yksi yhdeksään meno. Katsotaan, jos saamme vielä koulutielle kanssakulkijoitakin :)

Nyt on hyvä jatkaa matkaa!

Meidän pienet, isot reppulaiset! Ja tietenkin Lumi-kultainen, rakas Hönömme, jonka mielestä poseeraaminen on tylsää hommaa.
Reppu selkään :)
Koulutiellä
Ensimmäinen aapinen, käytetty ja ruttuinen sellainen, mutta kyllä siitä selvän saa :) Arvovalintoja parhaasta päästä.
Äidin iltapuhteet eli kontaktoitavaa :)

Mukavia koulupäiviä ja oppimisen iloa kaikille pienille reppulasille!