Järjestä kokous!

Kokoukset - käytännön vaihtoehto työnteolle! Facebookissa jaossa ollut kuva hyppäsi silmille ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Kuva on siis kopioitu, plakioitu ja kaikin puolin varastettu jostain paremmasta yhteydestä.

Huvittiko kuva? Kenties hymyilytti? Heh heh heh ja ei kun seuraavaan palaveriin. Niin me ihmiset toimimme. Nauramme asioille, joita itse teemme. Tunnistamatta, että teemme niin. Ihmiset istuvat päivästä toiseen mitä kummallisemmissa kokouksissa, palavereissa ja verkoistoissa, joiden ydintehtävä ja tavoitteet eivät ole kenellekään selvillä. Eivät edes sille, joka keittää kokouskahvit.

Ihminen tykkää totunnaisuuksista. Tiimeissä on kiva istua, sillä tiimeissä on kiva istua. Ihanaa, kun saa roolittaa (samalla tavalla kuin kuusivuotiaiden tyttöjen äiti-koira-lapsi -leikissä). Yksi on puheenjohtaja, toinen sihteeri ja puheenvuorot jaetaan viittaamalla tai jotenkin muutoin kokousteknisesti oikeammalla tavalla. Sitten kirjoitetaan muistio. Siihen kirjataan kaikenlaisia asioita, siis muistioon, ettei unohdettaisi. Sitten ne unohdetaan.

Seuraavalla palaverikerralla voidaan taas muistella, mitä muistiossa olikaan.

Säännöllisyys, se on kokoustamisen juju. Maanantaipalaverit ja tiistaitiimit, keskiviikkoverkostot ja torstaityöpajat. Perjantaina vedetään henkeä ja kirjaillaan muistioita. Se on työajan sosiaalisesti suotavaa käyttelyä silloin, kun oikea työ puuttuu.

Ymmärrän sen, että työtä tulee organisoida. Jos siis on sitä työtä. Mutta ei palaverit siihen pääty, että työ loppuu. Kun työ puuttuu tai sen sisältö on hukassa, keskitytään henkilöstön välisiin ihmissuhteisiin, kemioihin. Perustetaan työhyvinvointiryhmä, tilataan ryhmätyönohjausta ja otetaan työterveys mukaan palaveriin. Syytellään ja syyllistetään, etsitään virheitä ja virheellisiä ihmisiä ja parannetaan omaa asemaa mustamaalaamalla toisia. 

Palaveerataan, ettei kukaan huomaisi, että työstä puuttuu työ. Työpäivän jälkeen ollaan väsyneitä. Ihmekös tuo, kun on istuttu kahdeksan tuntia sisätiloissa riitelemässä ja kyräilemässä. Se vie todellakin voimat. 

Entä mitä sitten on verkostokokous? Kootaan saman pöydän ääreen ihmisiä, jotka ovat tekevinään samaa tai samankaltaista työtä. Vartioidaan rajoja ja suunnitellaan yhteinen tapahtuma. Vuoden verran vatkataan ja veivataan tapahtumaa, johon saadaan pari hassua ohjelmanumeroa ja kourallinen osallistujia. Aina voidaan syyttää keliä: oli sitten kylmä, kuuma tai jotain sinnepäin. Ilmasto on hyvä yhteinen vihollinen ja vie mukavasti huomion pois vetelästä toimintatavasta.

Harva pienyrittäjä palaveeraa. Se tekee töitä. Olen ollut noin parissakymmenessä työpaikassa ja tiedän vain yhden asian: mitä enemmän työssä suo ja kuokka kohtaa, sitä vähemmän palaveerataan. Työntekijät, joilla on töitä, eivät jouda vatkaamaan ja veivaamaan esitteiden rivivälejä ja marginaalin  leveyksiä viikosta, jopa kuukaudesta toiseen. Ja kun valmista syntyy, on aika ajanut ohi sisällöistä.

Ja mitä sitten on se kehittäminen, kehittämispalaverissa, jopa kehittämispäivässä. Se on sitä, että puolet porukasta istuu kädet puuhkassa puolustamassa omaa, jo vakiintunutta toimintatapaansa, ja yksi yrittää saada vaihtoehtoisia ajatuksiaan läpi. Loput, kuten aina, ajattelevat jotain ihan muuta. Siinä se kehitys kehittyy.