Kerta se on ensimmäinenkin eli Otteen Spinning

On vuosi 1999, paikkana Jyväskylän Elixia. Spinning tunti. Pimeä sali ja kajareista jyrähtää "Eye of the tiger". Pauhaava musiikki häivyttää naapurin huohotuksen ja pimeys sulkee ympäröivän maailman ulkopuolelle. Ohjaaja psyykkaa ylittämään itsensä.

Kun valot syttyvät ja tunti on ohi, on mahtava fiilis. Katkeamisen hetkelläkin painoin eteenpäin. Wau! 110% lasissa ja voittajana maalissa. Olo on epätodellinen. Palaan saliin, tunnistan tuttuja kasvoja.

Spinningissä parasta on "oman hiihdon tekeminen". Vastusta saa kääntää juuri sen verran kuin sielu sietää. Ja vielä vähän enemmän. En hypi toisten eteen tai sekoile askelkuvioissa. Löysäilykään ei ole toisten tunnista pois.

Otteen spinning oli hyvin toisenlainen kokemus. Salissa oli valot ja musiikkikin muistutti enemmän tavaratalon taustahälyä kuin spinningtuntia. Musiikkina mm. Neljän Suoraa. Otteessa pyöräillään porukassa, mukavan musiikin tahdissa.

Palaan vielä hetkeksi Elixiaan. Ohjaaja antaa käskyn, nousee pyöränsä selästä ja kiertää salin. Matkalla tökkii selkää, käsiä. Alaselkä pitää olla pyöreänä. Jos ei ole, tulee tökkäys. Kyynärtaipeet eivät saa olla suorana. Jos on, tökätään. Korviin nousevat hartiat ovat huomauttamisen paikka, samoin, jos polkeminen ei tapahdu kantapää edellä. Musiikin saa antaa viedä ja itsensä saa ylittää, mutta se pitää tehdä "oikein".

Pidän siitä, että asioista sanotaan. Suoraan ja silloin, kun sanottavaa on. Jos ohjaaja sanoo, että "kiinnittäkää huomio hartioihin", en välttämättä ymmärrä, että se tarkoittaa juuri minua. Tunnin jälkeen kyllä tietää, jos hartiat ovat kivunneet korviin. Ja varsinkin seuraavana päivänä. Palaute on oppimisen kannalta äärettömän tärkeää.

Otteessa ei huomauteltu, mutta ei psyykattukaan. Polkaistiin neljäkymmentäviisiminuuttinen läpi. Uteliaalla mielellä kohti seuraavaa tuntia!