Kuntokeskus Ote - kokeilemisen arvoinen juttu

Selästä on tullut viholliseni. Se huomauttelee. Hartiatkin on jumissa ja nilkkoja juilii.

Istun liikaa ja liikun liian vähän. Painoa on liikaa ja yleiskuntoa liian vähän. Selityksiä on liikaa, tekoja liian vähän. En voi selittää liikkumattomuuttani edes "hektisellä pikkulapsivaiheella", sillä pienokaiset ovat jo 6 ja 7. Aikaa on, mutta tahdonvoima puuttuu.

Käsitöissä on se vika, että ne vievät mukanaan. Neuloessa kuluu tunti poikineen eikä massakukkia viitsi lähteä toviksi tekemään. Päivähän siinä menee, kun työhön ryhtyy. Askartelu on istumista. Neulominen on istumista (loppuillasta hartiat korvissa). Leipominen on seisomista keittiön kovalla laattalattialla.

Kirjoittaminen on istumista koneen ääressä, hartiat korvissa.

Liikkumiskynnykseeni vaikuttaa myös se, etten todellakaan ole atleetti. En himoliikkuja. En liikunnan ilon löytänyt luonnonlapsi. Rikoot on riskillä rumat, mutta onneksi näky ei vaurioita omia verkkokalvojani. En jaksa kantaa huolta liikkuvista läheisistäni. Kilojen kantaminen vie voimat.

Niin siinä sitten kävi, että yksi asia johti toiseen ja lopulta löysin itseni mikkeliläisen Kuntokeskus Otteen vastaanottotiskiltä. Maksoin 29 euroa kuukauden kokeilusta, ilman sitoumuksia, ilman velkavankeuksia ja pienellä präntättyjä talonpanttausvaatimuksia.

Aloitan kokeiluni ensi maanantaina. Viikonloppu menee asiaa sulatellessa ja jumppatrikoita metsästäessä. En odota ihmeitä, en edes kuuta taivaalta. Kuukausi on lyhyt aika, mutta haluan uskoa siihen, että liikunnan ilon löytäminen näillä kilometreillä on vielä mahdollista. Kun yrittää tosissaan. Kun tahtoo. Avoimin mielin eteenpäin!