Miten tappaa opiskelumotivaatio kahdessa päivässä?

Julkaisin tämän tekstin ensimmäisen kerran eilen illalla, toisen pettymyksentäyteisen koulupäivän fiiliksissä. Ennen iltakirjan jatkamista aloin kuitenkin miettiä asiaa tarkemmin: mitäpä, jos joku loukkaantuu. Pahoittaa mielensä. Mitäpä, jos nuukahtavan kylämme ainoaa elonmerkkiä, korkeakoulua, ei sovikaan arvostella. 90-luvun Kummeleissä "mie lähin kostammaan", eikä meininki ole valitettavasti muuksi muuttunut. Kun sanoo jonkin epäkohdan ääneen, sen sijaan että hymistelee tai mielistelee, voi edessä olla vaikka mitä. Sen olen oppinut.

Jo olemassaolevan osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen korkeakoulu(retoriikka)maailmassa on pakko uskaltaa ajatella ääneen. Varsinkin sen jälkeen, kun on esittänyt ajatuksensa jo sinne, minne ne kuuluu. Tämä teksti on pelkkää jälkihöyryttelyä. Ja näin sen pitää mennä: on osattava ja uskallettava tunnistaa, milloin puhutaan vain takanapäin (perisavolaista kateellisten paskanjauhantaa) ja milloin kerrotaan siitä, mitä on jo tapahtunut. Kannatan itse jälkimmäistä.

Suoruutta tosin moni pelkää, aiheesta. Järjestelmän mielettömyyksiin kohdistuva kritiikki on kiva ottaa henkikohtaisesti, loukkaantua, ja lähteä miettimään, miten voisin vastata takaisin. Se, kel valta on, se valtaa käyttää, ja loukkaantunut vallankäyttäjä on vaarallinen. Tästä olisi aika monta esimerkkiä kerrottavaksi.

Palataan eilisiin tunnelmiin... 

Aloitin (toivottavasti) sosionomiopintoihin johtavat polkuopinnot. Hyvä mahdollisuus kurkistaa tutkintoon opinto-opasta syvemmältä. Mentaaliharjoittelulla voi päästä pitkälle, mutta vasta rukkaset savessa tietää, miltä veden ja betonin muodostama lieju tuntuu sormissa. Olipahan esimerkki.

Ei menny aloitus niinku Strömsöössä. Koulussa siis. Ensimmäisen parituntisen jälkeen olin valmis kävelemään ovesta ulos. Kaikki on mennyt vanhaksi! Lähes 500 opintopistettä on pelkkää vessapaperia, sillä tutkinnon suorittamisesta on mennyt yli 10 vuotta! Tutkinnon jälkeen olen ollut työelämässä, tehnyt sosiaalialan hommiakin rapiat 13 vuotta ja kaikkea muuta mahdollista päälle, mutta vain tutkinnon suorittamisvuodella on merkitystä. Vanha mikä vanha.

Akka ja tutkinto.

Ymmärtäisin vanhenemislähtökohdan, jos ihminen valmistumisensa jälkeen eläisi yksin jossain kuplassa, ämpäri päässä ja täysin ympäröivästä maailmasta ulossulkeutuneena. Mutta kun ihminen käy töissä, osallistuu jos minkäkinlaiseen koulutuspäivään, lukee postiluukusta tupsahtelevia oman alan aikakauskirjoja..... Ei käy. Juna meni jo. Aloita alusta.

Itse koen, että tutkinto on hyvä ponnahduslauta. Koulu antaa tiedonhakuvalmiudet, opettaa tieteenalalle ominaisen kriittisen ajattelun alkeet ja toimii uuden, jatkuvasti päivittyvän osaamisen peruskalliona. Kasvatus- ja yhteiskuntatieteilijänä uskon tietäväni jotain yksilön ja yhteiskunnan suhteesta, toimijuudesta, osallisuudesta, koulutuksen merkityksestä, kasvatuksesta, oppimisesta... Uusimmat lainkohdat ja tutkimustulokset on jokaisen itse omaksuttava, oli tutkinnon suorittamisesta sitten 5 tai 15 vuotta. Ei koulu anna avaimia työelämän käytäntöihin: ne opitaan työssä.

Ähäkutti, en tiedä mitään.

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Lukujärjestyksessä sanotaan "Ihmisen kehitys ja oppiminen" ja minun on otettava alkeiskurssin kirja käteeni. Kehitys kehittyy, kyllä minä sen tiedän, mutta tämä tuntuu nöyryyttämiseltä. Kuuntelen sinänsä mukaansatempaavaa luentoa Havighurstin, Eriksonin ja Mahlerin teorioista ja kaipaan muualle. Sisällöt löytyvät myös teoksesta "Johdatus kasvatustieteeseen", peruopintojen ensimmäinen nide, julkaistu 1980-luvulla ja sisältää nuo samaiset 1900-luvun taitteen molemmin puolin syntyneet teoreetikot ja heidän ajattelunsa. Onneksi korvia huumaava rakennusmelu vie ajatukseni muualle. Rakas motivaatio, älä jätä minua!

Niin. Ihminen, joka on paitsi lukenut, myös opettanut samoja teemoja ja joka on täysin pätevä (edelleenkin) opettamaan muille aikuisopiskelijoille sanoja asioita, opiskeleekin niitä nyt itse. Olen tullut koulun penkille taantumaan. Tässä on pakko - olla - joku - väärinkäsitys!

Vai onko edelleen niin, ettei ammattikorkeakoulu voi tunnustaa yliopistossa kertynyttä osaamista ja toisinpäin. Onko niin, että aikuis- ja monimuotokoulutuksessa ajattelu toimii vain alhaalta ylös - ei ylhäältä alas? Vanha sosiaalikasvattajan/sosiaalihuoltajan -tutkinto on sosionomiopinnoissa kovaa valuuttaa. Ja jos amk-tutkinnolla lähtee lukemaan itsensä maisteriksi, saa hyväksilukua 30 op (näitä esimerkkejä olen kuullut useamman). Ei oikein istu yhteen tämän päivän työelämäliukuvuuden kanssa. 

Summa summarun: yksilöitä syytetään "avarakatseisuuden puutteesta" ja sitten ne samaiset yksilöt luovat rautakangennotkeita organisaatioita.... Putosin jo omastakin kelkasta.

En kuitenkaan anna periksi. Sisuunnun. Jos asiat on tehtävä vaikeimman kautta, teen niin. En kysy mieltä tai mielekkyyttä, vaan hakkaan vaikka päätäni seinään, jos niin pitää tehdä. Ei harmita, että jätin "kotitalous - tekstiilityö - tekninen työ" -sijaisuuden tämän takia. Ei harmita. Ei harmita. Ei harmita... Istun kuuntelemassa elämänkaariteorioita, vaikka tiedän, että moni kasvatustieteilijä on jo kääntänyt kelkkansa elämänkulkuteoreetikoiden puoleen. Ajatus aikuisuuden kehitystehtävistä ei vain istu pirstaloituneeseen maailmaamme.

Annoin itselleni syyskauden eli polkuopintojen puolikkaan aikaa ajatella, tunnustella, kokeilla ja koetella rajoja. Maailma ei kaadu parinsadan euron lukukausimaksuun, vaikka tie ei siitä koskaan jatkuisikaan. Tai jos jo ennen lokakuun lähijaksoa olisin saanut tarpeekseni. Voin ainakin sanoa yrittäneeni. Tosin kotiin tullessani nenä ja kurkku olivat kipeinä ja otsaonteloa jomotti, joten toivoa sopii, että kroppa kestää sen, mitä sielu sietää. 

Oppimisen ja oivaltamisen iloa teille kaikille, kollegat ja kanssaoppijat. Perästä tullaan, ehkä.

Ps. En siis tietenkään olettanut, että kaikki menee yksi yhteen. Sosiaalialan työssä on valtavasti ammatillista opittavaa! Jos olet itse tehnyt gradun, mietippä, miltä tuntuuu istua kirjastossa kuuntelemassa, miten tiedonhakua tehdään... Hiihdot ja hippaleikit tästä vielä puuttuikin, mutta eiköhän jotain ryhmäytymisleikkiä tähänkin päivään saada aikaiseksi.

Se on kyllä pakko tulla vielä hönkäisemään, että hyviä tyyppejä (tuo taisi olla joku mamkin slogan aikanaan....) tuolle polulle on löytynyt! Siis nuo kanssaopiskelijat. Katsellaan.