Muistot, mielikuvat ja värilliset linssit: täyskäännös Kotkassa

Vielä tänä aamuna tiesin, että Kotka on ankea paikka. Sellainen harmaa tehtaantakuskaupunki, jossa vain vanhat ränsistyneet talot seuraavat toisiaan. Ja pari rahtilaivaa. Paksu harmaa pilvimassa, sateen uhka jatkuvasti päällä. Merenrannan tuuli ajaa poispäin. Katujen varsilla on vain tyhjyyttä.

On kesä ja vuosi 2005. Odotamme esikoista. Viikkoja takana 12 ja neuvolassa kaikki hyvin. Vuoden odottamisen jälkeen raskaus tuntuu ihmeeltä. Utrassa kuitenkin selviää, että sikiön kehitys on päättynyt jo viikolla 8. Naistenklinikan konemainen henkilökunta on talossa vain töissä, joten ilmekään ei värähdä. Se oli minun maailmani, joka romahti, eikä se ole heidän ongelmansa. Vihaan itseäni. Se sama keho, joka tappaa elämän sisälleen, ei edes päästä siitä irti. Herään sairaalasängyssä nukutuksen jälkeen ja olo on pöpperöinen. Vastapäisen sängyn nainen itkee miehensä olkaa vasten. Tähän huoneeseen ei vastasyntyneiden itku kuulu. Meitä on kuusi ja melkein kaikilla on verhot kiinni. Jokainen taistelee voimiensa äärirajoilla eikä kukaan kysy, miten sinä jaksat. Tippa hoitaa ruumiin kivut, niistä ei kuulema enää tarvitse kärsiä. Niin se elämä muuttuu yhdessä hetkessä.

Onneksi en tuolloin tiennyt, että palaan samalle osastolle taas vuoden kuluttua. Tällä kertaa odotus päättyy kolmen päivän sairaalareissuun ja tähystysleikkaukseen, menetän paljon verta ja itsetuntoni rippeet. Minusta ei taaskaan ollut äidiksi.

Palaan kesään 2005 ja pääsen sairaalasta kotiin. Hiljainen ajomatka. Se tunne, kun avaat kodin oven, eikä sisällä ole mitään. Olin aloittanut "Suojelusenkeli"-ristipistotyön enkä todellakaan voinut ymmärtää, kuka suojelee ja ketä.

Seuraavana aamuna koti tuntui kaatuvan päälle ja oli päästävä johonkin. Mies ehdotti, että lähdetään käymään Kotkassa. Ihan yhtä vieras paikka kummallekin. Juttelimme koko automatkan, juttelimme merenrannalla. Päälimmäinen tunne oli, että Kotka on ankea paikka.

Tänään sitten lähdimme Kotkaan, kolmentoista vuoden tauon jälkeen. Ja mitä näimme? Auringossa hehkuvan kesäkaupungin, jonka keskusta sykki elämää ja merenranta houkutti lapsia leikkiin. Aivan ihana päivä! Kuvat sen kertokoot.

Entä mikä sitten oli tämän tarinan opetus? Mielipidettään voi muuttaa? Vai oliko opetus sittenkin noissa linsseissä? Joka päivä tapaamme ihmisiä, jotka ovat sellaisia ja tällaisia. Menemme paikkoihin, jotka ovat meistä viehättäviä ja kammottavia. Kuulemme ääniä, aistimme tuoksuja, tunnemme kosketuksen. Ihmisen mieli käsittelee valtavan määrän informaatiota pienessä hetkessä. Yksi asia jää mietityttämään, toinen asia työntää luotaan pois. Kolmas vetää puoleensa magneetin tavoin. Kokemushan se siellä puhuu... Aivojen tiedonkäsittelykykyä kutsutaan myös intuitioksi tai sisäiseksi ääneksi eikä sitä tule sekoittaa itse tarkasteltavan kohteen hyvyyteen tai pahuuteen. Vaikka me ihmiset mielellämme niin teemme. Meidän kotkamielikuva on tästä hyvä esimerkki: kun omat linssit ovat tarpeeksi sumeat, näkee vain harmaita, raskaita asioita, jotka eivät todellakaan ole koko kuva. Ei edes osa sitä. Kauniina kesäpäivänä perheen kanssa reissatessa linssi on jo ihan toisenlainen.

Pidetään tämä mielessä ja annetaan kaupungeille - ja ihmisille - uuden kohtaamisen mahdollisuus!