Ostaisitko Ollikaisen kangaskassin hintaan 300e?

Paljonko maksaisit kuvan kangaskassista? 100e? 200e? Ehkä jopa 300e?

Euron? Et ottaisi, vaikka ilmaiseksi saisi?

Kun Starbox-bloggaajakollega Kiitu (Valkoinen paletti) haastoi lukijansa pohtimaan omaa kuluttajuuttaan http://starbox.fi/valkoinenpaletti/syksyinen-somistusvinkki-seka-ajatuksia-kuluttamisesta halusin tarttua härkää sarvista. En siksi, että pääsisin retostamaan oman täydellisen toimijuuteni ihmeitä tekevää voimaa vaan siksi, että matkaa on. Siihen täydellisyyteen. Tiedostaminen on jo yksi askel eteenpäin, toisen askeleen saa jokapäiväisillä arjen valinnoilla.

Tuo Ollikaisen kangaskassi tiivisti kulutusfilosofiani. Kassi on hyvä, jos siinä saa kuljetettua maidot kaupasta kotiin. Ei mene pohja puhki ja kahvat kestää. En ole valmis maksamaan senttiäkään ylimääräistä jostain kultakirjaillusta miehen nimestä laukun kyljessä. "Michael Kors". Pelkkä miehen nimi, ei mitään Ollikaista ihmeellisempää. Silti tuollaisesta kors-kassista pyydetään satoja euroja. Satoja euroja siitä, että saa kantaa jonkun äijän nimeä käsivarrellaan.

Niin, sain tuon Ollikainen-kassin nimikaimalta, ei-sukulaiselta, joka oli nähnyt näitä jaettavan jossain rakennusmessuilla. Mikkelissä kun ollaan, niin Ollikaisia riittää, joten kassit ovat löytäneet uusiin koteihin. Ilmaiskassi ja hyvin toimii. Hintansa väärti.

Entä mitäkö mieltä olen muovinkappaleiden liimailusta kynsien päälle? Ihan samaa mieltä. Mieletöntä. Ihminen käyttää vuodessa satoja euroja muovinpalojen huoltoon ja valittaa, ettei ole varaa lähteä perheen kanssa etelänlomalle. Sellaista se on, elämä. Estee Lauderikin on kuulema samaa tavaraa kuin Max Factor. Näin sanoi kosmetoloogi.

Opiskeluaikana luin naistutkimuksen huumassani Naomi Kleinin "No Logo"-teoksen eikä paluuta ollut. Myöhemmin hurahdin toiminnan teoriaan, eikä siitä suosta "Bosseilla" nousta. Tästä syystä uskon tavaroiden käyttöarvoon, en näyttöarvoon.

Niin. Työttömyys ja "eettinen kuluttajuus" istuvat yhteen ja erikseen. Minusta on tullut kirppareiden suurkuluttaja. Olen tehnyt monenlaisia löytöjä lastenvaatteista askartelutarvikkeisiin ja kynttilälyhdyistä raastinrautaan. Tosin kattovaloksi meni, se raastinrauta, ei juuston käsittelyyn. Olen myös yllättynyt siitä, miten ihmiset ilkeävät tuoda likaisia, rikkinäisiä ja haisevia vaatteita myyntiin kuvitellen, ettei kukaan huomaa mitään. Hinnoittelusta taas voi todeta vain sen, ettei hullu ole se, joka pyytää. Ja jos kylä on täynnä hulluja, voi hinnaksi laittaa niin paljon kun lapussa on numeroille tilaa. Kauppa käy.

Ostavathan ihmiset kahviloista dallaspullaakin. Teollinen, pakastettu pulla, josta uunissakäytön jälkeen kuoriutuu "tuore kahvileipä":

Pullista vähän ylevämpiin ajatuksiin. Mitä ihminen yleensäkään kuvittelee saavansa ostaessaan "brändituotteen"? Ihailua? Yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kuuluisuutta ja julkisuutta? Paremman elämän? Entä miten identiteetti liittyy tähän kokonaisuuteen? Entä mihin identiteetti päättyy ja roolikokeilut alkavat?

Ei sitä kauaa ylhäällä pysy, joten takaisin pulliin. Kakuntekijänä olen tutustunut myös kuluttajuuden toiseen puoleen. On ihmisiä, jotka haluavat ostaa pienyrittäjältä ja pitävät siitä, että leivonnaisissa on kotikutoinen maku. Toisten mielestä kotileivonnaiset ovat ihan järkyttävän kalliita. Oma lukunsa ovat ne kotileipureita "kilpailuttavat" suuren maailman toimijat, jotka todellisuudessa vain tukevat harmaata taloutta. Ensimmäistäkään kertaa ei "voitto" ole tullut kohdalleni ja pidän huolen, ettei tule jatkossakaan. Halpuuttaminen ja työn halventaminen ei ole minun juttu.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Molemmat ovat aivan oikeassa. Ne, joille kotipulla on liian kallista ja ne, jotka mielellään maksavat vähän ekstraa niihin dallaskänttyihin verrattuna. Neuloin kerran mummolleni kuvioneuleen ja paketin avattuaan hän totesi, että Anttilan postimyynnistäkin saa neuleita. Sillä hetkellä olin todella iloinen siitä, että olin käyttänyt melkoisen monta iltaa neulomukseeni.

Oikeassahan hän oli, mummoni, mitäpä ei Anttilasta saisi. Lankojen hinnalla saa valmiin puseron.