Päiväni pienen kyläkoulun yhdysluokassa

Viimeisin pistäytymiseni tässä pihassa on vuodelta 1992. Ysiluokan kevään tet, työelämään tutustumisen viikko. Sitä ennen olin käynyt täällä ala-asteen. Eli ihan eilispäivän askelkuvioilla en sijaistusretkeäni tehnyt.

Työmatkaa suuntaansa tuli n. 50 kilometriä, mutta jokainen sentti oli ajamisen arvoinen. Mieleeni tulvahti monenmoista muistoa ja tunnetilaa ajalta, jota en ole aktiivisesti aikoihin ajatellut.

Paikkani oli luokassa, jossa oli oppilaita vuosiluokilta 3, 4, 5 ja 6. Yhdysluokkakoulunkäynti tarkoittaa mm. sitä, että uskontotunnilla kaikilla on uskontoa samaan aikaan: kolmoset ja neloset käyvät läpi neljännen luokan oppimäärää ja vitoset ja kutoset kutosen (ymmärrän, ajattelun omaksuminen vie aikansa...). Vuorotteluperiaatteella toimivassa yhdysluokassa on toivottavaa, ettei kirjasarja- ja opetussuunnitelmat muutu kovin radikaalisti lyhyessä ajassa: olisihan se varsin harmillista, jos tänä vuonna maantiedon sisältönä kolme-nelosilla olisi nelosen "Eurooppa" ja seuraavana vuonna (vuorotteluperiaatteen mukaisesti toimittaessa) tuo nelosen Eurooppa olisi siirretty kolmosen kirjaan. Kaksi vuotta Eurooppaa perättäin ja Aasia välistä....

Yhdysluokassa on tuurista kiinni, pääseekö suorittamaan lukuaineet oman luokkatasonsa mukaisesti vai kuuluuko siihen ryhmään, jotka kolmosella käyvät läpi nelosen sisällöt ja nelosella kolmosen. Onhan se aikamoinen harppaus, jos kakkosluokan jälkeen on siirryttävä suoraan nelosluokan teoriasisältöön. Jokaiselle luokalle mahtuu monentasoista tiedon sisäistäjää jo ihan lukutaidosta lähtien, joten yhden luokan yli hyppääminen on melkoinen haaste. On selvää, että alakoulun oppikirjasarjat on tehty vastaamaan lapsen keskimääräistä kehitystä tietyllä luokka-asteella.

Päivän absurdein hetki oli kuitenkin se, kun vitoskutosia opetettaessa kolmosneloset kaivoivat kuulosuojaimet korvilleen. Hetki meni, ennen kuin ymmärsin näkemäni. Nyt tehdään sijaiselle vuosisadan källi! Ehei. Luokassa todellakin oli rivi kuulosuojaimia, joita sai käyttää silloin, kun toista puolta luokkaa opetettiin. Ymmärrän kyllä, että järjestelyn tarkoitus on antaa oppimisrauha myös niille, joita opetus ei sillä hetkellä koske, mutta kuulosuojaimet luokassa häiriön vähentämiseksi. Rationaalista, jopa käytännöllistä, mutta vaatii hetken sulattelun.

Meidän aikana, siis aika kauan sitten, toinen puoli teki kuvaamataitoa (hiljaista työskentelyä) silloin, kun toinen puoli luokasta työskenteli tärkeän aineen - esimerkiksi englannin - parissa. Kuvaamataito oli tuolloin aine, jossa pärjättiin vähemmälläkin opettamisella. Riitti, että annettiin piirtämiselle aihe. Muistan, miten yläasteelle siirtyminen oli kuin toiseen valtakuntaan pääsy: kuvaamataitoa opetti aineenopettaja, joka itsekin oli taiteilija. Ihminen, joka osasi varjostaa.

(Hui! Käytin sanaa taiteilija! Paljon olen elämässä oppinut ja yksi läksy on se, että "taiteilija" on sanana äääärettömän tarkkarajainen, tiukasti määritelty, erittäin latautunut ja vain tietyn elitistipiirin erityisomaisuutta. Hitot siitä! Jokainen ihminen on oman elämänsä taiteilija ja oikeutettu määrittelemään, mitä taide on, missä se on ja mihin se liittyy. Löysätkää virttynyttä villapipoa, taiteilijat. Ei kulttuuria tarvitse tekemällä tehdä, taiteilemalla, se on ihan elävällä elämällä elettävä juttu. Tässä ja juuri nyt. "Kulttuurintuottaja" onkin käsittämättömin sana, mihin olen koskaan törmännyt...)

Ei maailma muutenkaan levännyt niin kuin kymmeniä vuosia sitten. Koulussa ei ole enää keittiötä sen enempää kuin keittäjääkään, talonmiehen asunnostakin on tehty teknisen työn luokka, joten lapset käyvät ruokailemassa viereisessä vanhusten palvelutalossa. Metsätähdessä. Lounaaksi tarjoiltu makkarakastike oli maistuvaista, samoin potaatit, porkkanalaatikko ja salaatti. Ei ollut tillilihaa.

Eli ei ne siellä uutistoimituksissa muuten kaikkea tiedä. Aamulla kotiseudulle ajellessa Radio Mikkelissä sanottiin, että kouluissa on tänään tarjolla uuniseitiä. Taisipa vielä olla aurinkoista sellaista. Toimittaja hauskuutti itseään toteamalla, että yläkoulun puolella on lisäkkeenä pestyt perunat - minkälaisia sitten ne alakoulun puolella olisivatkaan. Ilmeisesti Mikkelin koulujen ruokalistat eivät sido Suomenniemen vanhainkodin toimintaa. Hyvä niin. Kyllä ehta kotimainen makkara seitin voittaa.

Pienillä kyläkouluilla on puolestapuhujansa ja talousrationaliteetteihin vetoavat vastustajansa. Kyläkouluista valmistutaan vanhan sanonnan mukaisesti "kuuden ällän" ylioppilaiksi ihan yhtä varmasti kuin kolmannen polven syrjäytyjiksikin. Elämässä on niin monta muuttujaa, ettei yhden varaan voi kaikkea laskea eikä taakse paeta. Kun vanhempani parisen vuotta sitten laittoivat Suomenniemellä sijaitsevan lapsuudenkotimme myyntiin, ei ostaminen kuitenkaan ollut vaihtoehto.

Eilen kotiinpäin ajellessa olin onnellinen siitä, että oman poikamme luokalla on 18 muuta samanikäistä oppilasta ja että heidän opintietään ohjaa pätevä, musikaalinen luokanopettaja. Olin iloinen myös siitä, että kotikadullamme riittää pienten jalkojen (ja vähän isompienkin) töminää.

Juuri nyt olen onnellinen siitä, että sain tämän päivän ja tämän mahdollisuuden. Se on iso juttu. Pienen ihmisen elämässä. Kun saa mahdollisuuden palata askelen taaksepäin. Koin muuten sen tunteen, miksi yleensä lähdin kasvatustieteitä lukemaan.