Rakkaudella Sinulle, joka joudut työskentelemään sijaisten kanssa

Sijaistaminen ja keikkatyöläisyys yhtenä epätyypillisen palkkatyön muotona ovat aiheita, joista minun on tehnyt mieli kirjoittaa jo pitkään. Viime viikolla kello soi joka aamu 5.30, kävin koiran kanssa lenkillä ja suuntasin työmaalle, työmaille, sillä tähänkin viisipäiväiseen arkirutistukseen mahtui kolme tehtävänimikettä ja kaksi työn suorittamisen paikkaa. Julkinen ja yksityinen, opettajankoroke ja vaipanvaihto. Töitä on kaikkiruokaiselle riittänyt.

Ääneenajattelemisen hinkua on kuitenkin hillinnyt se, että Mikkeli on pieni paikkakunta. Sen sijaan, että asioita lähestyttäisiin asioina - ilmiöinä, joissa ehkä olisi jotain työyhteisötason kehittämis- tai muokkaustarvetta - huomio kiinnittyy siihen, MISSÄ jotain tapahtui, KUKAHAN se mahtoi olla ja MITÄHÄN se nyt sanoo. Itse asia hukkuu lillukanvarsiin eikä mitään varsinaista muutosta tapahdu.

Olen nyt tehnyt varhaiskasvatus- ja perusopetuspuolen sijaisuuksia noin vuoden verran ja tänä aikana olen nähnyt melkoisen joukon erilaisia kasvatusalan ammattilaisia eli juuri niitä pedagogisen ajattelun ja käytännön työtoiminnan kovimpia osaajia, joiden uskoisi myös omassa toiminnassaan elävän todeksi sitä, mitä päivät pitkät lapsille opettavat. Varhaiskasvatuksessa kiusaamiseen puuttumisessa on nollatoleranssi, perusopetuksen puolelta löytyy julkilausumien lisäksi niin KiVa-koulua kuin Versoakin. Mutta miten käy, kun kohtaamisen ja dialogisuuden ammattilainen tapaa keikkatyötä tekevän sijaisen, löytyykö siihen tilanteeseen kunnioitusta, luottamusta ja arvostusta?

Yle uutisoi viime viikolla Seurella lastenhoitajakeikkaa tekevästä Susanna Salmenkankaasta, joka on joutunut kohtaamaan hyvin monenlaisia ennakkoluuloja toimiessaan sijaisena useissa Helsingin kaupungin päivähoitoyksiköissä. Susanna kuuluu siihen hoitajajoukkoon, jotka ovat käyneet läpi Seuren neljän päivän lastenhoitajaperehdytyksen.

Valitettavasti olen vähän liiankin tietoinen siitä Susannan tarinan yhteydessä mainitusta "paskamyrskystä", jota sijaisuuksia tekevät eri keskustelufoorumeilla kohtaavat. Sijaiset ovat niitä, jotka omalla olemassaolollaan muodostavat uhan kasvatusalan ammattilaisten tekemälle arvokkaalle työlle. Sijainen on lähtökohtaisesti kouluja käymätön työtön, täysin puusta pudonnut ummikko, joka nyt vain sattuu kävelemään paikalle paremman puutteessa. Sijainen on myös erinomainen laskiämpäri silloin, kun oma malja läikkyy yli.

En voi kuiin hämmästellä: näinkö (me) kasvatusalan ammattilaiset määrittelemme toisia ihmisiä? Epäpätevyydestä johtuvaa huonommuutta on alleviivattava silloinkin, kun ei edes tiedetä, mitä puuttuu ja keneltä. Kumpi on lopulta suurempi uhka lasten kasvulle ja kehitykselle: se sijainen, joka pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin VAI se vakituisessa työsuhteessa oleva pedagogiikan ammatilainen, joka käyttää työaikaansa toisten olemassaolon mitätöimiseen? Valitettavasti nyt vain on niin, että haavoittumattomien ammattilaistenkin maailmassa selkä toisinaan pettää ja flunssa iskee, joten sijaisia on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Sairausloman iskiessä kun on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: joku toinen opettaja hoitaa sijaisuuden otona eli laukkaamalla sujuvasti kahden luokan väliä tai sitten palkataan talon ulkopuolinen sijainen. Kummallakin toimintamallilla on varmasti kannattajansa. Tosin itse välillä ihmettelen, eikö se sellainen muodollisesti pätevä ja todistukset omaava pedagogi jo pelkällä karismallaan hoitelisi pari, kolme, ihan jopa viisikin luokkaa kerrallaan. Silloin ei tarvittaisi sijaisia. Jätettäköön tuo toteamus omaan arvoonsa.

Entä mikä sitten on tämän tekstin punainen lanka ja keskeinen sanoma? Niin kuin tuossa linkittämässäni lastenhoitajakeikkatyötä käsittelevässä uutisartikkelissa todettiin, joutuvat sijaiset kohtaamaan arjen työssään monenlaista vähättelyä ja mitätöintiä. Miksi? No siksi, kun osalla vakinaisemmasta ammattihenkilöstöstä ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä siitä, kuka heidän työpaikalleen sijaisija päästää. Siivooja? Toinen sijainen? Ei, kun ne tunkevat ovista sisään ihan pyytämättä ja yllättäen! Tämä kannattaa painaa mieleen: pienissä kouluissa rehtori hoitaa sijaisuusasiat, isommissa yksiköissä vararehtori. Päiväkodeissa johtajien tehtävä on järjestellä tarvittava henkilökunta kuhunkin vuoroon.

Summa summarum: sijaiselle niskojen nakkelu tai natkuttaminen ei valitettavasti ratkaise mitään, vaikka se ehkä hetkellisesti omaa oloa helpottaakin.

No mistä se sijainen sitten tulee, se sellainen outolintu, joka ei ole koulujakaan käynyt eikä sen rikollisuudestakaan tiedetä mitään?

Nyt puhun Mikkelin kaupungista, koska sen toiminnan tiedän. En siis luule tai arvele tai kerron tutuntutun kokemuksia kultaiselta 1990-luvulta. Niin kuin monessa muussakin kunnassa, Mikkelissä on käytössä Kuntarekry, jonka kautta voi ilmaista kiinnostuksensa tiettyjä kunnan työtehtäviä kohtaan (opettaja-, koulunkäyntiavustaja- ja lastenhoitajasijaisuudet...). Jokaisella tehtäväalalla on oma vastuuvirkailijansa, joka sitten kutsuu käymään ja keskustelemaan tarkemmin tarjolla olevista työtehtävistä ja niiden sopivuudesta hakijan taustoihin nähden.

Tässä vaiheessa tarkastetaan myös voimassaoleva rikosrekisteri sekä työ- ja opintotodistukset. Eli väite siitä, että sijaiset olisivat "ihan mitä sattuu", vaatii sanojaltaan tarkempia perusteluja.

Siinä vaiheessa, kun sijaiskandidaatista on tullut sijainen, alkaa puhelin piipata. Kuntarekryn kautta tulee viestiä tarjolla olevista sijaisuuksista ja niihin sitten jokainen voi halutessaan ilmaista kiinnostuksensa. Ja ehkä pääsee tekemään sijaisuuden! Ensimmäisen, toisen kolmannen.... Ja kyllä se hyvältä tuntuu, kun jonain päivänä huomaat olevasi jonkun yksikön "vakkarisijainen" eli saat tiedot sijaisuuksista suoraan tietystä päiväkodista/koulusta ("vakkarisijainen"....on muuten kertakaikkisen kummallinen ilmaisu).

Sijaiseksi siis päästään ja mahdollisuuksista saa ja voi iloita. Ainakin niin kauan, kunnes sattuu törmäämään ilonpilaajaan.

Ja ilonpilaamisesta tulikin mieleen.... Yhtä asiaa en näissä sijaistylytyksissä ole ymmärtänyt: jos sijainen on "ihanmitäsattuu", "joku sellainen ojasta tullut narkkari" tai sinnepäin, miten on mahdollista, että sijainen pystyy näistä lähtökohdista käsin täyttämään sen aukon, jonka SINÄ, rautainen ammattilainen, olet sairastuttuasi työpaikalle jättänyt. Vai onko tässä paradoksisssa myös tylyttämisen ydin ja tarve: jos koet työsi niin mitättömäksi, että "mitäänosaamatonkin siitä selviää", et todennäköisesti nauti kovinkaan suurta kollegoiden luottamusta saatikka työn iloa kömpiessäsi aamulla työmaalle. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei tämä ammatillisen itsetunnon särö ole sijaisen aiheuttama. Kyllä sen syyt ovat ihan jossain muualla.

Silpputyöllisyyden maailmassa sijaisuuskin on ilo ja vaikka se ehkä oudolta kuulostaakin, myös meillä sijaisilla on tulevaisuuteen suuntaavia tavoitteita, joissa juuri näistä keikoista voi olla hyötyä. Pienellä paikkakunnalla, tiedäthän, tuntemisesta on välillä myös iloa. Ihan sen perinteisen työkokemuksen kartuttamisen lisäksi. En siis ihmettelisi, vaikka joistain keikoista kilpailtaisiin (niiistä paremminpalkatuista ainakin). Ja jos Sinusta tuntuu siltä, että sijaisuus meni väärälle ihmiselle, käy kertomassa sekin sinne rehtorin/päiväkodinjohtajan kansliaan.

Ja tähän väliin vielä yksi ihan perusjuttu: sijaisia ei juurikaan perehdytetä talon tavoille. Seuren halveksittua "neljän päivän perehdytystä" voi omasta vinkkelistäni pitää luksuskohteluna (vaikka ymmärränkin, ettei tuossa ajassa tehdä kenestäkään kasvatuslan ammattilaista). Käytäntö nyt vain on se, että avain kouraan ja asetu taloksi. Tämä olisi syytä pitää kirkkaana mielessä silloin, kun "taas kysellään tyhmiä" eli varaston sijaintia tai ruokalaanmenokäytäntöä. Vesivärien säilytyspaikkaa, ruokalorua, kurarukkasten kuivauskaappia, allergioita tai kotiläksyjen merkitsemistapaa ei voi tietää, ellei joku kerro sitä. En tosin enää ylläty mistään, sillä eräässäkin paikassa täytettyäni astianpesukoneen vakkari meni vaihtamaan kippojen järjestyksen ihan vain saadakseen sanoa viimeisen sanan. Sillä hetkellä en tosin tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Hetken jo luulin sairastuneeni sääliin, mutta se meni onneksi parissa minuutissa ohi.

Täytyy kyllä todeta, että vaikka alussa linkittämäni keikkatyöuutinen nostattikin mieleeni monenlaisia sijaistaipaleeni kompurointeja, olen onneksi välttynyt pahimmilta ylilyönneiltä. Ainoastaan yksi kohtaaminen on jäänyt mielen perukoille kummittelemaan (tuo tiskikone-episodi ei koomisuudessaan jälkiä jättänyt) ja täytyy sanoa, että se meinasi keikauttaa koko keikkapaattini. Erehdyin nimittäin sijaistusrupeamani alkumetreillä kysymään työhöni liittyvältä opettajalta tila-asiaa, ja hän kimmastui täysin: "Kyllä sinun pitää itse tuollaiset asiat tietää ja selvittää!", ärähti kansankynttilä tietokoneelleen, minuun katsomatta, ja jatkoi näpyttelyään. "Juurihan yritin selvittää", vilahti kielelle, mutta huone oli jo sen verran sakeanaan savusta, että katsoin parhaaksi lähteä muualle tiedonhakuun.

Ymmärrän kyllä väsymystä, turhautumista, kiirettä ja sitä, ettei aina huvita jankata samoja asioita eri ihmisille, mutta yritetään silti käyttäytyä. Vähän niin kuin ihminen ihmisten kesken. Koulu ja päiväkoti ovat muutenkin hyvin hierarkisia organisaatioita, joten turhaa nokkapokkaa ei enää tarvita. Vai mitä? Työn sujuvuus lähtee erilaisista työrooleista (opettaja, avustaja, lastenhoitaja, lastentarhanopettaja), mutta tämä yhteinen työ voi olla joko jäykän kaavamaista oman itsen pönkittelyä tai jouhevaa yhteistyötä ilman, että vastuun rajat ja oman työn merkitys siitä kärsivät.

Ja jos jossain vaiheessa kiinnostaa, että mikä tuo sijainen on, mistä se tulee ja mihin se on menossa, niin ei muuta kuin kysymään! Niin ne asiat selviää. Nurkassa jurnottaminen ei vie mitään eteenpäin.

Työn iloa meille kaikille, niin keikkatyötä tekeville sijaisille kuin vakkarileipää nauttiville työmyyrillekin. Kun arvostaa omaa työtään, on astetta helpompi nähdä hyvä myös työkaverissa. Ja mistäkö tiedän, kokemuksesta tietenkin :)