Sitä tikulla silmään, joka... Kaksi tulkintaa feature-kirjoittamisesta (vanhoja blogipostauksia)

Peruutuspeilillä on puolensa. Ja kun sanat putoilevat näppikseltä kuin itsestään, saattaa käydä niinkin, että kirjoittajana onnistuu. Saa sanottua sen, mitä halusi. Se, löytääkö lukija punaisen langan, jää nähtäväksi. Halusta on myös paljon kiinni. Lähiympäristö on täynnä ihmisiä, ilmiöitä ja tapahtumia, jotka pitäisi löytää ja tehdä näkyväksi. Oman osansa voi tehdä. Aina.

ROPONEN JA TYHJÄT HYLLYT

En shoppaile. En ole koskaan ymmärtänyt niiden käsivarsilla roikkuvien paperikassien merkitystä, joissa on kultakirjaimilla joidenkin ihmisten etu- ja sukunimiä. Vuitton. Kors. Kuluttaminen on performatiivista. Hienojen ihmisten nimiin verhoutunut ihminen on itsekin hieno. Valtaosa hymähtelee ajatukselle, mutta toimii itse samoin. Kuluttamisteatteri rehottaa silloinkin, kun lastenvaatekirpparilla annat ilmaiseksi kassillisen pieneksi jäänyttä kampetta ja mimmi audillaan tulee penkomaan kasaa todeten: "Hei mutta täällähän on Popin vaatteita". Olkoon vaikka rokin tai iskelmän, ihan samalla tavalla ne puetaan päälle ja pestään koneessa, kun on ensin istuttu kuralammikossa. Enää en anna ilmaiseksi ainuttakaan lastenvaatetta, sen verran halpamainen maku jäi.

Halpamainen maku. Kallismainen maku. Mene ja tiedä.

Ostan silloin, kun on tarve. Tämän aamun lehdessä oli mainos: Roposen kaupan loppuunmyynnissä kaikki -50%.

Onhan tuolla kaupalla joku toinenkin nimi, mutta kun olin pieni tyttö, asioimme perheemme kanssa Roposella. Totunnaisuutta on vaikea muuttaa varsinkaan silloin, kun aboriginaali-mikkeliläiset tietävät tarkentamatta, mistä puhutaan. Puhutaanhan täällä Tintistäkin ihan sujuvasti.

Tyhjiä hyllyjä mielessäni kuvitellen suuntasimme kaupalle. Tokihan minä ilahduin, kun hyvillä päiväyksillä olevia leivontatarvikkeita sai tuntuvalla alennuksella. Kärriin tarttui tuorejuustoja, suklaita ja erinäisiä pakkaustarvikkeita. Hyvillä mielin suuntasin kassajonon hännille.

Jonottamista riittikin. Moni muukin oli tullut nauttimaan palavan raunion lämmöstä.

Kuuntelen mielelläni toisten ihmisten keskusteluja. Latoessani tavaroita hihnalle edelläni ollut rouva jututti kassaa. Takana melkein 30 vuotta työuraa, nyt edessä kesäloma ja sen jälkeen syksyllä työnhakuun. Ei kuulema riittänyt vielä työvuodet eläkkeeseen.

Ladontani pysähtyi. Siinä minä lappasin kultahelmiä hihnalle kun toinen sisupussi veti tavaraa piipparista tietäen, että huominen on loppuelämän ensimmäinen päivä. En tuntenutkaan ylpeyttä foliovuokakasastani saatikka limppareista. Itse kauppias riensi auttamaan takanani tullutta rouvaa pakkaamisessa. Tuleva entinen kauppias.

Viisaus tulee ulkoa, joten eipä ollut tälle kauppiaalle tarvetta uudessa, toukokuussa avattavassa marketissa.

Nostan hattuani kassarouvalle. Työuran loppumetrit ja siinä hän sisukkaasti tekee työtään. Moni olisi jo heittänyt pyyhkeen kehään ja kaivanut esille vanhan iskiasselän.

En tiedä työurista mitään. Töitä on ollut ja mennyt. En odota eläkkeellejääntijuhlia; Rolls Royse-kyyditystä, juhlapuheita ja muistiaisia. Sen tiedän, että jokaisella on oikeus kunnialliseen työuran päätökseen. Olen työn kautta nähnyt niin monta lähellä eläkeikää työttömäksi jäänytta naista, että tiedän, mistä puhun. Ikävä kyllä. Mikä on kiitos 27 vuoden jälkeen? Työttömyysputkesta ylös ja ulos?

Toivon sydämeni pohjasta, että tuo kassarouva löytää tästä kaupungista töitä!

 

ITSEPALVELUKASSA JA PIIPPAAVA MARSALKKA

Kaikkea ei kannata testata. Perhesovun vuoksi. Yksi sellainen on CM:n itsepalvelukassa. Kiirastorstaina.

Pääsiäisen kunniaksi kassoilla on kiitettävän mittaiset jonot. Itse itseäsi palvellen olisit jo perillä, joten tuumasta toimeen.

Isännän mielestä itsepalvelukassan käyttäminen on surkea idea.

Siirryn vapaalle kassalle, nakkaan kassin isännän kouraan ja alan vetää maitorahkaa piipparista. Valvojamyyjä ohjeistaa, miten kassia kannattaa kannatella.

Miestä potuttaa. Hän on sitä mieltä, että tätä menoa joulukinkkukin pitää itse teurastaa ja suolata.

Jatkan tavaran vetämistä tasaisen pupatuksen säestämänä.

Isäntää huolestuttaa kassahenkilökuntaa uhkaava työttömyys. Ihailtavaa yhteiskuntavastuullisuutta, mutta lappaisi mieluummin tavaroita tehokkaammin kassiin. Maailman ehtii pelastaa myöhemminkin.

Sitten se kolahtaa. Marsalkka piippariin. Näyttöön ilmestyy myyjäkehoitus. Valvojamyyjä tarkastaa, että ostaja on täysi-ikäinen. Polvitaipeissa roikkuvat silmäpussit pitävät huolen siitä, ettei henkkareita kysellä.

Tässä vaiheessa rakkaalta aviomieheltäni menee hermot. Juputtaa entistä enemmän. Enää ei teinitkään voi kaupasta kortsuja ostaa, kun kone piippaa ja seksuaalivalistaja hyökkää paikalle. Tällainen uhkakuva piirtyy isännän verkkokalvoille. Kaljahälytin oli liikaa. Pling pling. Täällä on juoppoja, julisti kone!!!

Kaljoja oli kolme. Isä, äiti, tyttö, poika, ok-talo ja kultainen noutaja ostamassa kaljaa.

Jatkan tavaran piipittämistä. Lapsetkin innostuvat piippailusta, isäntä ei.

Toimitusta vahtiva myyjä on sitä mieltä, että pojassamme on kauppiaan ainekset. Siihen malliin työntää leivinpaperia punaista valoa kohti.

Isäntä ei lepy vieläkään. Nyt miestä syö itsepalvelukassan sana "palvelu". Eihän täälä ole mitään palvelua!

Pääsen maksuvaiheeseen. Kuin pisteenä iin päälle hymyilevä myyjä kysyy mutisevalta mieheltäni, millainen tämä uusi kassakokemus oli. "Riippuu siitä, keneltä kysytään", vastaa mies, ja lähtee autoa kohti. Tämä riitti.

Häneltähän juuri kysyttiin!

Piippailumielipide kysytään myös lapsilta. He ovat innoissaan. Äitikin on innoissaan. Selkäkipuiset tietävät, miltä jonossa seisominen tuntuu. Muilta ei kysytä.

Mitä tästä opin? En mitään. Kauppareissulla mies kannattaa jättää kotiin. Tai jäädä itse kotiin.

Ei sitten muuta kuin hyvää pääsiäistä! Joko sinne kassajonoon tai itsepalvelukassalle.