Irtipäästämisen vaikeus

Perjantaina pienempikin lapseni aloitti koulu-uransa. Mikä merkitsee sitä, että äidin olisi höllennettävä otettaan pikkuisestaan. Äiti on nolo, koska jää notkumaan koulun kellon soittoon asti koulun pihalle varmistaakseen, että reppu ei jää matkasta tai lapsi myöhästy tunnilta. Ekoina päivinä niin voi tehdä, mutta kohta on pakko päästää irti. Luojan kiitos en ollut ainoa äiti, joka saattoi lasta kouluun vielä tokanakin päivänä.

Ekana päivänä lapsen naama oli totinen ja jännitti enemmän kuin tarpeeksi, mutta tänään siitä ei enää ollut jälkeäkään. Eskarista tuli tuttuja lapsia ja parhaita kavereita samalle luokalle, joten yksin ei tarvitse jäädä.

Muutama lapsi itki ja tarttui äitiinsä kaksin käsin. Voi sitä sydäntäsärkevää itkua, joka lapselta pääsi. Onneksi oma lapseni ei itkenyt tai sanonut, että äiti ole kiltti ja jää. Sekin on koettu isomman lapsen kanssa, kun hän ei halunnut jäädä päiväkotiin pari vuotiaana. Kukaan ei siitäkään etukäteen varoittanut, että saisit särkynyneen sydämesi palasia keräillä päiväkodin lattialta joka aamu.

Lapset
Riitapukarit kerrankin sovussa.

Aika tuntuu hupenevan käsistä koko ajan nopeammalla ja nopeammalla tahdilla. Vuosi hujahtaa ohi tuosta vaan, enkös äsken vielä ollutkin vasta parikymppinen? 

The trouble is, you think you have time.

-Buddha

Turvallista koulumatkaa kaikille koululaisille!