Askel taakse olotilassa

Heinäkuu alkaa vedellä viimeisiään. Mun mies palaa huomenna kesälomalta töihin ja heillä alkaa lähes samantien rankka duuniputki. Syyskuun lopulla vasta helpottaa. Sinne asti eletään hyvinkin säntillistä elämää ja mie olen suureksi osaksi yksinäni vastuussa arjen pyörimisestä ja sujuvuudesta. Tiedän pärjääväni, olen tehnyt sen jo usean vuoden ajan. Mutta silti se pelottaa joka vuosi... mitä jos en sitten kuitenkaan pärjääkkään, mitä jos en sittenkään jaksa. Tänä vuonna on muistoissa myös vahvasti viime vuoden putken aikana miehen ajama kolari... missä oli mahdollisuudet kaikkeen... mahdollisuus siihen ettei koko ihmistä olisi enää... mutta josta onneksi selvittiin säikähdyksellä, yhdellä yöllä tarkkailussa sairaalassa sekä peltiromulla. Jollain tapaa tämä tapahtuma luo hieman synkeää ilmaa mun päähän, ajatuksia siitä, että kunhan tänä vuonna ei tarvitse pelätä samalla tavalla.

 

Lisäpontta mun epävarmuudelle tuo mun hetkessä pohjamutiin valunut mieli. Olen huomannut taas vaeltavani eteenpäin kuin sumussa. Jouduin nostamaan lääkitystäkin hivenen takaisin, kun tuntui etten enää vain jaksanut. Minähän olen aina ollut kunnianhimoinen ja halunnut pärjätä omillani ja siksi tämä lääkityskin tuntuu jotenkin kamalalta. Tunnen pettäneeni itseni ja soimaan itseäni siitä, että en tässäkään asiassa onnistunut. Vaikka toisaalta järki kaiken tunteilun takana sanookin, että stoppi heti noille ajatuksille. Huomaan taas ajattelevani etten ole hyvä missään tai ette kelpaa kenellekään. En kelpaa itselleni... eläminen tuntuu jotenkin kuluttavalta. Kunnianhimo ja säntillisyys tulevat esiin myös siinä, että minähän hoidan aina kaikki hommat kunnialla... vaikka väsyisin niistä kuinka paljon. Mitään asiaa, minkä olen jo luvannut en jätä tekemättä. Ja apuahan en pyydä, hölmö ihminen. 

 

 

Sitten saatan jonain päivän vain olla niin väsynyt kaikkeen, että haluaisin vain kadota koko maailmasta. Silloin kyyneleet valuu ja ihan kaikki tuntuu sattuvan sydämeen. Sain yhtenä päivänä kuluneella viikolla pitkästä aikaa myös orastavan paniikkikohtauksen. Se herätti mut viimeistään siihen todellisuuteen, että mieli ja huonot ajatukset on ottamassa musta taas vallan. Se rintaa puristava olotila, kun mikään happi maailmassa ei tunnu riittävän... 

 

 

Mutta kyllä minä selviän... Se on lohdullinen tieto. Olen selvinnyt ennenkin ja niin aion tehdä myös tällä kertaa. Olen aina sanonut, että masennus on kuin polku, missä edetään joskus eteen, joskus sivulle ja joskus taakse. Toisinaan kävellään pehmeällä sammaleella, toisinaan hypellään kiveltä toiselle ja toisinaan humpsahdetaan kiveltä alas niin, että polvet verestää. Nyt taidettiin ottaa mun kohdalla askel taakse ja onnekseni osasin tässä kohtaa pysähtyä. Ottaa aikalisän ja hengittää hetken. Arki tulee tässäkin kohtaa avuksi, mulle tulee rutiini, jonka mukaan toimia. Mun on taas pyöritettävä tietyt asiat ja toisaalta rauhoitettava muuten menemistä, jolloin aikaa jää kotona olemiseen ja esimerkiksi kirjoittamiseen. 

 

Kyllä, selviän tästä... niin syksystä kuin olotilan takapakistakin. <3

-Tea-