Itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä

 

Suomen mielenterveysseuran nettisivuilla hyvä itsetunto määritellään mm. seuraavalla tavalla: "Hyvä itsetunto tarkoittaa myönteistä realismia omista mahdollisuuksista ja rajoitteista. Se ei tarkoita itsensä näkemistä yltiöpositiivisessa valossa tai itsensä korottamista muiden yläpuolelle. Se on myönteinen, mutta totuudenmukainen arvio itsestä." Mulle hyvä itsetunto on ollut aina jollain tapaa kateissa. En ole kokenut hyvää itsetuntoa niin sisäisistä ominaisuuksistani kuin ulkoisestakaan olemuksestani. Mulla itsetunto on ollut jotain matalan ja melko ok:n välimaastossa koko ikäni ajan. 

 

"Hyvä itsetunto tarkoittaa myönteistä realismia omista mahdollisuuksista ja rajoitteista. Se ei tarkoita itsensä näkemistä yltiöpositiivisessa valossa tai itsensä korottamista muiden yläpuolelle. Se on myönteinen, mutta totuudenmukainen arvio itsestä."  -Suomen mielenterveysseura

 

Mulle huono itsetunto on alkanut muodostua jo ihan lapsuudessa. En oikeastaan edes osaa sen tarkemmin määrittää milloin. Olen ollut lapsesta asti hyvin tarkka itsestäni ja tekemisistäni. Olen asettanut itseäni koskevat rimat todella korkealle ja oppinut aina siihen, että itsensä on ylitettävä kaikessa tai sitten ei ole onnistunut ollenkaan. Mulle ei ole oikeastaan koskaan riittänyt se, että olisin yrittänyt parhaani, vaan mun on täytynyt onnistua täysin yli odotusten tai koen epäonnistuneeni. Samaan aikaan, kun pahiten kiristelin hampaita näiden itselleni asettamieni paineiden kanssa aloin kerätä painoa. Silloin olin vielä ala-asteella.

 

 

Kun sitten epäonnistuin myös pitämään itseni jossain tietyssä muotissa ulkoisen olemukseni kanssa, niin tottakai koin epäonnistuneeni myös tässä. Seuraavan kerran tunsin onnistumista yläasteella, kun olin onnistunut pudottamaan painoa syömättömyydellä. Silloin kasailin itsetuntoani tämän onnistumisen puitteissa, mutta eihän se kovin terveellä pohjalla silloinkaan ollut. Enemminkin se vei mua enemmän siihen suntaan, että rimat nousi vielä korkeammalle ja olin vielä kriittisempi itseäni kohtaan. Mikään itsessäni ei riittänyt itselleni ja niihin aikoihin loin myös kuvan itselleni, että jos en kelpaa edes itselleni niin miten sitten kenellekään muullekaan.

 

 

Vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut elämään sen kanssa, että voin kelvata hieman keskeneräisenäkin. Ettei mun tarvitse ylittää rimoja tai paremminkin; ettei mulla tarvitse ihan kaikessa tekemisessä olla ollenkaan niitä rimoja. Samalla, kun olen antanut itselleni monia puutteitani anteeksi, on myös itsetunto noussut kummasti. Toki tämä on pitkä ja varmasti koko elämänmittainen matka oman ajatteluni kanssa, mutta silti vasta oman vajavaisuuden hyväksyminen on tuonut mulle sitä kauan kadoksissa ollutta itsevarmuutta. Vasta kun olen tajunnut sen, että oma sisäinen puheluni on paljon antoisampaa ja hedelmällisempää, jos puhun itselleni kauniisti, olen ymmärtänyt sen, kuinka kaltoin olen itseäni kohdellut. Kuinka se sisäinen pieni tyttöni on joutunut kärsimään karua ja kauheaa puhetta, valtavaa vertailua muihin ja syyllistämistä, sen sijaan, että olisin voinut kehua ja kannustaa sitä.

 

 

Olen alkanut uskoa siihen, että olen kyllin hyvä juuri tälläisenä kuin olen. Luotan, että minä vielä löydän sen minulle sopivan elämäntehtävän ja polun kulkea. Oikeastaan kaiken tämän jälkeen olen antanut itselleni luvan olla vähän rikki, ilman, että se olisi koko maailman kaatava asia. Mun ei tarvitse suorittaa kaikkia asioita, vaan joskus voi sanoa myös ei, ihan puhtaasti oman itsensä kunnioittamisen vuoksi. Olen alkanut riisumaan itseltäni niitä määritelmiä, jonka mukaan olen kuvitellut, että tulisi elää. Olen alkanut hahmottamaan omia uskomuksia uusiksi ja välillä se murentaa mut hetkeksi ihan täysin - omasta pitkään vallalla olleesta uskomuksesta irti päästäminen, mutta jokaisesta purkautuneesta uskomuksesta on seurannut aina jotain hyvää, jotain kantavaa tähän mun elämään ja olemiseen. 

 

 

Sisäisen itsetunnon nousun myötä olen uskaltanut alkaa myös muokkaamaan omaa ulkoisen minän näkökantaa. Monen monet ja lukuisat kerrat olen seisonut peilin edessä etsien itsestäni edes jotain hyvää sanottavaa. Monet kerrat olen kyyneleet silmissä katsonut peilistä, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä, kun olen laskenut itseni näin rumaksi. Monet vakuuttelut siinä peilin edessä olen joutunut itselleni sanomaan, että olen alkanut uskomaan uudenlaista tapaa puhua itselleni. Se mikä ennen oli täysin mitätöntä ja rumaa katsoa, on näiden lukuisten peiliin katsomis-kertojen myötä muuttunut täysin riittäväksi. Sisäisen itsetunnon kasvaessa ja vahvistuessa olen pystynyt alkaamaan muokkamaan ajatustani myös ulkoisesta minästä parempaan suuntaan. Sillä jokainen meistä on arvokas, juuri sellaisena ja niin rikkinäisenä tai ehyenä, kuin kulloinkin on.

 

-Tea-