Joskus vain pitää hypätä ja luottaa, että elämä kantaa!

Huhtikuun viimeinen viikko ja minulle tämä on merkinnyt uusien urien alkua. Olen tällä viikolla ilmoittanut tuttuun ja turvalliseen työpaikkaani etten ole enää tulossa sinne takaisin. Olen hullu, tiedän! En irtisanoutunut siksi ettenkö olisi pitänyt työstäni, työpaikasta, työkavereista... en todellakaan, nämä kaikki ovat ollee mulle todella tärkeitä ja olen nauttinut työstäni niinä vuosina kun niitä tein, ennen äitiyslomaa siis. Tulen muistamaan kaikkea tätä suurella lämmöllä ja opettavaisena matkana! Kaikkia myös tulee ikävä...

 

 

Olen kuitenkin tehnyt ratkaisun täysin henkilökohtaisista syistä. Siitä etten enää koe antavani tarpeeksi vanhalle työlleni. Ja siitä syystä, että haluan lähteä etsimään sitä todellista "mun juttua". Tästäkin syystä asia on hieman hullu, sillä en ihan vielä tiedä mitä se on... siis, että mikä se mun juttu on. Tiedän, että nykypäivänä olisi hyvä pitää kiinni työpaikasta, mihin palata, mutta en silti halua kuulla yhtään lausetta siitä miten ajattelemattomasti toimin, sillä sitä en itse koe tehneeni. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että elämä kantaa. Ja tämä oli minun ratkaisuni siihen, että voin vapaasti ottaa vastaan juuri sitä mitä elämä tuo mulle tullessaan.

 

 

Voisin sanoa kaikkia mediaseksikkäitä lauseita tässä kohtaa... kuinka lähdin etsimään itseäni ja hieman downshiftaamaan meidän elämää. Ja toisaalta nämäkin lauseet on täysin totta. Enemmän tässä on kuitenkin kyse vapaudesta ja valinnoista. Siitä, että vaikka uskon elämän kannattelevan meitä eteenpäin, niin uskon myös siihen, että joskus omat teot vievät meitä kohti oikeaa polkua. Ehkä pienien vastoinkäymisten tai kivikkoisten teiden kautta, mutta lopulta kuitenkin kohti jotain, mikä on meille tarkoitettu. Joten sitä kohti tässä nyt mennään. Välillä panikoiden ja välillä hengittäen täysin vapaasti.

 

-Tea-