Katsaus vuoteeni - koska blogini Starboxissa täytti huomaamatta vuoden!

 

Vuosi sitten aloitin matkani Starboxissa. Ensimmäisen tarinani, minkä olen siirtänyt vanhasta blogista voit lukea täältä. Ja siihen jatko-osan täältä. Jos haluat nämä jutut lukea, niin suosittelen varaamaan aikaa ja samalla suosittelen lukemaan molemmat tarinat. Ne täydentävät toisiaan ja sitä totuutta miten syömishäiriöisestä tuli jumppapirkko, joka kuvitteli kaiken olevan kunnossa ja miten siitä romahdettiin. Mutta nyt taitaa olla aika summata tarinaani hieman viimeisen vuoden ajalta.

 

Läski-minä-identiteetti on ja pysyy. Tottakai minä sen tiedostan, että olen ylipainoinen, eihän sitä käy kieltäminen. Jos ihminen ostaa 46/48 kokoisia vaatteita niin eihän hän mikään ihan pikkutyttö ole, ei sitä mulle tarvitse erikseen kertoa. Siltikään en enää halua ajatella, että mun täytyisi sen takia piilotella tai hävetä itseäni. Päinvastoin! Vuoden aikana olen kasaillut omaa itsetuntoani pala palalta, ja vaikka toki huonojakin hetkiä on niin silti voin rehellisesti sanoa pitäväni itsestäni. Musta on taas pitkästä aikaa ihana sovitella vaatteita, laittautua, näyttää kauniilta ja panostaa myös omaan ulkoiseen olemukseeni. 

 

 

Kova päänsisäinen työskentely on tuottanut itsetunnossa tulosta. Omaan jo muutamia melko hyviä keinoja miten saada omat harhailevat ajatukset kuriin ja miten voin katsoa itseäni pailistä ihan uusin silmin. Tottakai myös ulkoisilla, minusta riippumattomilla asioilla on vaikutusta. Miten hyvälle se tuntuukaan kun jostain vaateliikkeestä löytyy vaatetta mikä sopii päälle. Tai kuinka hyvältä tuntuu, kun joku ihminen kehuu. Ne on niitä pieniä positiivisia asioita, mitkä monesti vaikuttavat meidän loppupäivän ajatteluun yllättävänkin paljon. Koska edelleenkin olen kaiken kokemani jälkeen sitä mieltä, että positiivisuus se on mikä kantaa.

 

 

Voin myös rehellisesti sanoa, että Jefulla on myös osuutta mun itsetunnon kasvuun ihan hurjasti. Vaikka edelleenkin ja varmasti aina ajattelen olevani siinä lajissa aivan surkea, niin silti saan siitä voimaa ihan hurjasti. Kerrankin on joku URHEILULAJI missä myös minä voi(sin)n pärjätä. Ja ihan osittain myös kokoni vuoksi. On niin huimaa tajuta, että tästäkin massasta voi olla hyötyä jossain liikunnallisessa. Etenkin kun vetää Eaglesin paidan päälle niin itsetunto kohoaa ainakin kymmenen astetta, voi ylpeänä sanoa olevansa linjanainen! <3

 

 

Masennus-minä menee eteen ja taakse. Aaltoilee ja elää omaa elämäänsä tiiviisti kiinni mun kyljessä. Suurin osa hetkistä menee nykyään hyvin, mutta silloin tällöin tulee notkahdus. Ihan kuten kaikilla ihmisillä joskus, mulla ne toki tuon ikävän pimeän kohdan takia tuntuvat ehkä hieman isommilta. Näihin notkahduksiin osaan kuitenkin tarttua ja tiedän miten niiden kanssa elää ja miten vellovasta tunteesta pääsee yli, nopeastikin. 

 

 

Olen viimeisen vuoden aikana kasvanut henkisesti enemmän kuin ehkä koko aikuisikäni aikana yhteensä. Enää en kuvittele olevani valmis missään suhteessa itseni kanssa. En enää koe, että voin sanoa etten enää koskaan sitä tai tätä. En enää vertaa itseäni muihin, ainakaan tällä hetkellä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, vaikka toki tiedostan sen, että aina voisi tehdä tässäkin asiassa enemmän. Kuluneen vuoden jäljiltä tiedostan entistä enemmin olevani matkalla ja etten ehkä ikinä pääse maaliin. Mutta se ei enää haittaa, sillä tämä itse matka tuntuu entistä merkityksellisemmältä, ei niinkään sen määränpää. 

 

-Tea-