Kauneus on katsojan silmässä

Katso itseäsi peiliin ja kerro rehellisesti mitä näet. Kerro itsellesi kauniit asiat, unohda ne kaikki mistä et pidä. Tee se joka aamu ja pikkuhiljaa voit alkaa näkemään itsesi uusin silmin. Tätä mantraa minä olen noudattanut. Samanlaista metodia olen noudattanut valokuvien kanssa. Ensireaktio on usein se "kamala miltä minä näytän!" tai jotain vastaavaa, mutta ehkä jo viidennen katselukerran jälkeen alat huomata kuvassa muutakin. Etsit kuvasta ehkä lämpöä silmistä tai kaunista vyötärön kaarta. Sieltä ne asiat pikkuhiljaa löytyvät.

 

 

Luulen, että tämä itseni löytäminen, hyväksyminen ja rakastaminen liittyy myös oman masennukseni kanssa työskentelyyn. Molemmat kuitenkin kumpuavat jostain tuolta mieleni syövereistä. Kumpi johtuu kummasta, eihän sitä pysty erottamaan. Tottakai kun masennus oli pahimmillaan ajattelin itsestäni vain huonoja ajatuksia, eikä silloin tietenkään oma ulkoinen olemuskaan paljon kiinnostanut. Sen antoi jopa romuttua täysin. Ei siinä paljon jaksa hiusten värjäämisestä tai kynsien lakkaamisesta haaveilla, kunhan selviää päivästä seuraavaan. Mutta toisaalta mietin myös paljon sitä, että onko häpeä itseäni kohtaan voinut olla yksi osatekijä siinä, että masennus ylipäänsä sai otteen mun mielestä. Olenko oikeasti voinut vihata itseäni niin paljon, että olen edesauttanut oman mieleni romahtamista?

Masennuksen pahimmista syövereistä irti pääseminen oli kuin olisin avannut silmät pitkästä aikaa koko maailmalle. Ehkä näin kävi myös itseni kohdalla. Ehkä pitkästä aikaa uskalsin katsoa itseäni peiliin ja alkaa taistella sitä mun itse päähäni istuttamaa ajatusta vastaan. Ehkä se omien sisäisten kipupisteiden tutkiminen ja solmujen availu teki mulle myös sen, että näin itsenikin uusin silmin. 

 

 

 

Kaikesta kärsimästäni huolimatta olen äärettömän tyytyväinen siitä, että masennus mut vuosi sitten pysäytti. Olen tyytyväinen siihen, että uskalsin avata suuni ja hakea apua. Sen jälkeen on kuljettu pitkä matka, ottaen välillä sivuaskelia ja toisaalta joskus peruutettukin muutama askel. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Jos en olisi tätä pysähdystä saanut osakseni en olisi nyt tämä vahva ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan ja on ylpeä itsestään, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. 

 

-Tea-