Kun mietin miltä hyppääminen tuntuisi

Kun mieli sekoittuu solmuun, menee usein koko oleminen sekaisin. Silloin sitä yrittää vain jaksaa hengittää ja oikeastaan kaikki muu katoaa ympäriltä. Kaikki värit häviävät elämästä ja jollain tapaa kaikki kaunis katoaa itsensä ulottumattomiin. Jollain tapaa se masennuksen syvä syöksykierre mun kohdalla kietoutui vahvasti siihen itsensä häpeämisen tunteeseen. Siloin en kokenut edes ansaitsevani mitään kaunista ympärilleni. En kokenut olevani riittävän arvokas ihmisenä siihen, että kannattaisi enää edes yrittää.

 

Masentuneena häpesin masennustani. Mullahan oli kaikki kunnossa, ei siis syytä voida huonosti tai olla välittämättä itsestäni. Silti laiminlöin itseäni päivittäin. Ja mitä enemmän laiminlöin ja mitä syvemmälle neljän seinän sisään hautauduin, sitä enemmän vihasin. Olin syvällä siinä kierteessä, enkä oikeasti nähnyt kovin montaa ulospääsyä omalle kohdalleni. Hyvinä päivinä jaksoin yrittää, laittauduin ja kaivoin hymyn huulille. Usein se oli vaatinut monen tunnin suunnittelun ja tsemppauksen. Silti lähestulkoon aina hetki ennen ovesta astumista tuli romahdus ja ahdistus. Tuli paniikkikohtaus ja istuin itkemässä vaatehuoneen lattialla. Joskus pääsin näistä tilanteista yli ja sain jalkani ulos ovesta, useimmiten en.

 

Ihmisten edessä näytin hymyni ja kaivoin esiin sen sosiaalisen puolen minusta. Hoin itselleni kaiken aikaa, että mun oikea olotila ei saa näkyä ulos, sitä ei saa kukaan huomata. Paras tunne oli jos koin saaneeni itseni niin piiloon ettei kukaan vahingossakaan kiinnittäisi muhun mitään huomiota. Silloinhan mun kaikki viat ja virheet voisivat paljastua. Silloin joku voisi jopa nähdä mut ja mitä mun mielessä liikkuu.

 

Tämän asian olen joskus aiemminkin kertonut, mutta palataan siihen hetkeen vielä. Siinä kohtaa, kun miettii miltähän tuonkin kerrostalon ylimmästä kerroksesta hyppääminen tuntuisi, ollaan melko syvällä. Olisiko se vapauttavaa, lentää vapaana kaikesta. Ja sitten havahtuu todellisuuteen, että ei kyllä kykenisi vahingoittamaan itseään niin pahasti. Ei koe ansaitsevansa sitäkään marttyyrin viittaa... jollain tapaa jalka on vielä sen elämän oven välissä, vaikka välillä unohtaa hengittää. Kaiken tuon ajattelun välistä nousee kovaa oma ääni, joka hokee päässä yhä toistuvasti "sinä onneton pieni ihminen, et kykene edes omia päiviäsi päättämään".

 

Noista pahimmista päivistä alkaa kohta olemaan kaksi vuotta. Enää en ajattele hyppäämistä tai lentämistä, en itseni vahingoittamista millään tavalla. Mutta edelleen ajattelen masennusta päivittäin, edelleen teen sen kanssa töitä joka hetki. Vaikka ahdistus on vähentynyt valtavasti ja värit palanneet elämään, koen silti päivittäin ojia ja allikoita. En enää edes muista milloin olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen (koputtaa puuta). Mutta tiedostan kaiken olevan taustalla. Tiedostan kaiken olevan mahdollista, sillä olen oppinut ymmärtämään omaa vajavaisuuttani. Tiedän, että tilanne tällä hetkellä voisi olla täysin toisenlainen.

 

 

Tänään uskallan hymyillä rauhallisena ja uskoa itseeni. 

-Tea-