Kun universumi kuiskailee "seis", mutta Tea ei kuuntele...

 

Päättää universumi huutaa "STOP!", jotta Tea pysähtyisi. Minähän olen sen verran (hyvällä mielellä) hörhö, että uskon maailman kyllä kertovan meille suuntia ja viitoittavan meidän tietä. Uskon vahvasti siihen, että jos kuuntelee signaaleja löytyy oikeat reitit mitä kulkea. Kyllä universumi meille kertoo milloin kääntyä oikealle tai vasemmalle ja milloin hidastaa tai puskea täysiä. Siinä mielessä uskon kohtaloon, että meille kaikille on jokin määränpää, mutta itse omien valintojen kautta voimme sinne kulkea omia teitämme, mutta että näitäkin teitä hieman meille suuntaillaan jostakin suuremmasta käsin.

 

Oon koko syksyn ja talven (jos tätä nyt voi talveksi kunnolla edes kutsua) ollut enemmän tai vähemmän puolikuntoinen. Milloin on ollut flunssaa ja milloin mikäkin paikka on krempannut. Oikeastaan koko aika kesästä asti on mennyt niin että olen koko ajan kipuillut jostakin, en muista koska olisi ollut päivä ettei joku paikka olisi ollut kipeänä. Silti olen painanut kuin höyryjuna menemään ja tajusin tämän vasta sunnuntaina, kun tuli totaalinen stoppi.

 

 

Heräsin siis sunnuntaina aamulla koviin kipuihin alaselässä, mutta päivä meni kuitenkin kivasti... emännöin alusvaatekutsut meillä kotona (näistä lisää myöhemmin) ja jotenkin kaikki kipuilu siinä pariksi tunniksi "hävisi mielestä", vaikka aamusta makasinkin eteisen lattialla kyyneleet valuen ja kävelykin tuotti hankaluuksia. Tai itseasiassa pienessä liikkeessä pysyminen oli parempi, istuminen puolestaan täysin mahdotonta. Illtaa kohden tilanne vain paheni ja loppujenlopuksi kävin nukkumaan sohvalle tyynyjen kanssa aseteltuna siihen yhteen ainoaan asentoon, missä ei koskenut ihan niin kovasti.

 

Maanantaina aamusta olo jatkui samalla tavalla, mutta omaan ominaiseen tapaani en meinannut uskoa olevani tarpeeksi kipeä saadakseni mistään mitään hoitoa. Isommat lapset pidin kuitenkin kotona, sillä en mitenkään päin saanut hoidettua meidän taaperoa, hyvä että liikkeelle pääsin. Esikoinen puki mulle housut jalkaan ja naureskeli kuinka hänellä on melkonen vastuu, kun talutti mua keittiöön hakemaan juotavaa. Toni laitteli mulle töistä huolestuneita viestejä, että pitäisikö jo soittaa vaikka terveyskeskukseen... ja lopulta luovutin, vaikka edelleen olin sitä mieltä, että ihan kivastihan tässä menee. Noh, totuus nyt kuitenkin oli hieman toinen ja kun mies saapui töistä kotiin passitti hän mut autoon ja vei Koksin päivystykeen. Missä sitten todettiinkin, että kappas nappas issias se siellä vaivaa ja ei muuta kun pari piikkiä maman kankkuun ja kotio lepäilemään. 

 

 

Lopulta oli siis minunkin myönnettävä, että kyllähän niitä kipuja vaan oli ja se tunne kun piikit alkoivat vaikuttaa olikin jotain käsittämättömän hienoa. Itkuksihan sekin meinasi mennä, kun olotila hetkessä helpotti jonkun verran. Tänään siis jo pystyn istumaan! *taputukset sille* ja oleminenkaan ei koske kaiken aikaa. Tietyt liikeet vielä sattuvat kipulääkkeistä huolimatta ja liian kauaa ei voi yhdessä asennossa olla tai alkaa jomottaa. Kuinka sitä osaakin olla kiitollinen terveydestä ja liikuntakyvystä vasta, kun sen menettää osittain.

 

En siis ole kuunnellut koko syksynä sitä mitä minulle haluttiin kertoa. Pysähtymistä en ole edes ajatellut, ennen kuin sunnuntaina. Silloin manasin Tonille, että eikös nyt vähän vähempikin muistutus olisi riittänyt, johon mieheni tokaisi "noh, olisitko vähemmällä uskonut?" Ja ei, en olisi, koska koko syksy on mennyt kipuillessa, enkä silti ollut hidastanut, ennenkuin tuli tämä viimeinen niitti, joka kaatoi mut totaalisesti. Nyt kuitenkin hitaasti eteenpäin, kroppaa ja vähän sitä universumiakin kuunnellen, itseään kuntoutellen. Josko ihminen oppisi taas hetkeksi sen pysähtymisen jalon taidon!

 

-Tea-