Kymmenen vuotta siitä, kun koko elämäni muuttui... eikä enää ikinä palannut entiselleen!

Se päivä alkoi ihan tavallisena tiistaina. Rauhallisena, parin erittäin hyvin nukutun yön jäljiltä. Varmasti söin jotain, puuhailin silloisessa kodissamme, muistan tiskanneeni, koska meillä ei ollut tiskinkonetta.

 

 

Sitten tuli vessahätä, joskus kahden aikaan päivällä... ja jotain muutakin vessan lattialle. Ilman kipuja, ilman mitään ennakkovaroituksia. Ensimmäinen lapsemme oli ilmoittanut tulostaan lapsivesillä. Soitin miehelle... soitin mun vanhemmille, että tulisivat meille hetkeksi ennen kuin Toni ehtisi kotiin, miksi he eivät olleet töissä??? Hetken päästä he tulivat, olin toivonut niin koska en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ennen sairaalalle lähtöä piti kuitenkin vielä kastella kukat!

 

Supistuksia odotettiin jonkun aikaa... mutta kun ne alkoivat, eteni kaikki hyvällä vauhdilla, näin ensisynnyttäjäksi. Kuusi tuntia kunnon supistusten alusta sain luvan ponnistaa ja siitä 35 minuuttia myöhemmin meillä oli ensimmäinen poika sylissämme ja aivan valtava rakkaus sydämessä, 14.3.2007 klo. 00.35!

 

 

Kymmenen vuotta! Ne kuuluisat, mihin tämä aika on mennyt- sanat tulevat yhä edelleen mun suusta!? Eihän tämä voi oikeasti olla totta! Mekö muka kymmenen vuotiaan pojan vanhempia?! Eihän me olla itse edes vielä aikuisia!!! Kymmenen vuotta äitinä... ajatus on jotenkin hämmentävä. Minä en ole oikein koskaan ollut se äiti joka viihtyy hiekkalaatikon äärellä, olen mennyt mielummin jonnekin muualle. Mulla on ollut äitiyden aikan monen monta huonoa hetkeä, mutta kaiken sen keskellä rakkautta suunnattomasti ja aina vapaa syli. En ole missään muussa asiassa tuntenut itseäni samaan aikaan yhtä epävarmaksi ja silti niin varmaksi kaikesta.

 

Kymmenen vuotta sitten koin ensimmäistä kertaa sellaista rakkautta, mitä on täysin mahdoton selittää. Tämän jälkeen olen kokenut saman vielä kahdesti uudelleen. Kolme poikaa, kymmenen vuotta... Kaiken aikaa olen pyrkinyt tekemään kaikkeni, että mun pojat voisivat hyvin, kasvaisivat turvallisissa oloissa, saisivat toteuttaa itseään. Näen heissä paljon itseäni ja paljon isäänsä. He ovat meidän lahja, meidän timantit.

 

 

On vaikea selittää tätä olotilaa mitä koen tällä hetkellä. Itken, nauran, olen onnellinen ja surullinen... kaikki tunteet yhtäaikaa. Kymmenen... mun esikoinen. Mahtava persoona. Mietiskelijä, lukija, fiksu, kaunis sielu, niin viaton, luottavainen, tuleva ydinfyysikko... ja silti tuittu, tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja menee sitä kohti. On valtavan iso poika jo, menee ja tulee, mutta silti käpertyy vielä äidin kainaloon kun tilanne sen sallii. Äiti on yhtäaikaa todella nolo ja silti rakas.

 

 

Kymmenen vuotta äitiyttä ja tuon tiistain/keskiviikon jälkeen elämäni ei enää koskaan ole tuntunut samalta. 

 

-Tea-