Masennuksen monet kasvot!

Joskus ajattelen, että ansaitsin sen, masennuksen! Että olen niin mitätön tälle maailmalle, että oli vain hyväksi saada minut voimaan pahoin. Ajatukset kietoutuvat toisiinsa ja saavat pääni aivan puuroksi, enkä tiedä mistä päästä lähtisin niitä aukomaan. Suoritan ja suoritan, enkä loppupeleissä tunne mitään. Tuijotan tyhjää seinää ja ajattelen, että sellaiselta mun elämänikin näyttää, yhtä tyhjältä. En ole itsetuhoinen, mutta silti huomaan katsovani auton ikkunasta korkean talon ylimpiä parvekkeita miettien, että miltähän vapaa pudotus tuntuisi. Tiedän myös etten sitä tulisi koskaan tuntemaan, en ole vielä niin syvällä. Mutta vihaan... itseäni, ajatuksiani, elämääni...

 

 

Sitten huudan pääni sisällä: "MIKSI MINÄ? MIKSI MULLE?" Miksi kaikki tämä tapahtuu mulle, miksi olen kietonut ajatukseni niin tiiviisti itseinhon ympärille etten näe metsää puilta?! Miksi ajattelen niitä ajatuksia, joiden tiedän tuhoavan minua? Miksi ajattelen tarpeettomia ja kielteisiä ajatuksia? Miksi annan masennuksen ruokkia itseään ja menen huonosta tunteesta toiseen vaikka tiedän niiden vain satuttavan mua?

 

 

Mulla on kaikki elämässä kunnossa. On rakastava mies, on ihanat lapset, turvallinen koti... kaiken siis pitäisi olla kunnossa... mutta loppupeleissä näillä asioilla ei ole mitään tekemistä mun ajatusten kanssa. Tottakai tiedostan, että mun elämä näyttää hyvältä ja välillä itsekin mietin, että mitä hittoa tässä valitan, mutta sitten taas muistan! Niin, masennus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus, tätä ei voi alleviivata koskaan liikaa. Sitä on vain paljon vaikeampi selittää kuin montaa muuta sairautta. Sitä ei voi leikata tai sädettää susta pois. Sitä on myös vaikea ymmärtää, ennenkuin sen on kokenut. Mulle se oli yksi iso kupla, missä ajatukset on vääristyneet, missä koen pelkoa ja häpeää, missä syön itse itseäni ja saan kaiken myös näyttämään vääristyneeltä. Se on kuin katselisi maailmaa sinisten, vääristävien lasien läpi, niiden vaaleanpunaisten rakkaudentäyteisten sijaan.

 

 

Tämä on suo, mistä on pitkä matka ylös. Sieltä saattaa päästä jo hyvinkin ylöspäin, kunnes huomaa taas tarpovansa paikallaan ja hitaasti valuvan alaspäin. Sitä pystyy hallitsemaan jos on jo siinä pisteessä, että resurssit riittävät. Omia ajatuksia pystyy hallitsemaan tietyssä pisteessä ja niitä pystyy jopa muokkaamaan, kunhan saa oikenlaiset eväät siihen. Toisaalta vastaan pitää ottaa myös takapakkeja ja muistaa, että tämän asian kanssa varmasti joutuu työskentelemään loppuelämänsä. Ehkä kaikista tärkein asia tämän sairauden kanssa on ettei yksikään tapaus ole samanlainen! Ei siis voida yleistää, että kaikille sopii tämä menettelytapa tai kaikilla tapahtuu etenemistä samalla tavoin. Jokainen kokee sen omista kokemusperistään ja jokaisella on oikeus edetä sairauden kanssa juuri itselleen sopivassa tahdissa.

 

 

Tällä hetkellä tarvon taas suossa. Yritän pysyä pinnalla ja onneksi en ole valunut niin alas ettenkö pystyisi auttaa itse itseäni. On kuitenkin hienoa tiedostaa omasta olemisesta, että nyt pitää havahtua ettei valuta liian syvälle. Toisina päivinä näen kaiken positiivisena ja toisina päivinä tuijotan sitä seinää ja mietin, että mitähän järkeä tässä kaikessa on. Tällä hetkellä teen kuitenkin paljon töitä pääni sisällä ja pyrin kaiken aikaa saamaan suuntaani taas ylöspäin. Onneksi onnistumisen hetkiä on olemassa ja pystyn näistä pitämään aika pitkään kiinni. Onneksi olen jo niin vahva, että pystyn pitämään kiinni unelmista ja näiden avulla etenemään pienin askelin kohti unelmia, kohti kivutonta ja kannustavaa arkea.

 

 

-Tea-