Miltä masennus tuntuu?

En todellakaan aio kertoa teille kaikkia mun tuntemuksia siltä pahimmalta ajalta. Haluan kuitenkin avata sanallisesti hieman sitä miltä minusta tuntui. Uskon vakaasti siihen, että jokainen masennuksen kokenut yksilö on tuntenut sen hieman eri tavalla kuin toinen. Uskon, että siihen kaikkeen vaikuttaa oma kokemusperä, lähtökohdat sekä tilanteen syvyys, siinä missä monen monta muutakin osatekijää. 

 

 

Masennus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus. Ainut, että tämä on yksi niistä harvoista sairauksista mistä vieläkin puhutaan liian vähän ja vaieten. Yksi niistä sairauksista mihin ei saada Suomessa riittävästi rahoitusta. Yksi mihin kuitenkin meilläkin kuolee aivan liian monta ihmistä ja pahimmissa tapauksissa myös sivullisia. Masennus on sairaus mistä on mahdollista parantua jos annetaan oikenlaiset keinot ja sopivat avaimet oikeisiin lukkoihin. Mutta kuten jo sanoin tässäkin sairaudessa on ne pimeät puolet. Se, että aina avaimet eivät löydä oikeita lukkoja tai keinot eivät tulleet käytettäviksi tarpeeksi ajoissa. 

 

Mulle masennus tuntui tuskaiselta. Ahdistavalta. Siihen liittyi vahvasti paniikkihäiriöt ja itsensä vihaaminen. Olen aina ollut suorittaja ja yks kaks en saanutkaan mitään aikaiseksi. Olen aina ollut positiivinen, iloinen, uuttera ja ulospäinsuuntautunut ja sitten huomaankin pelkäävänä ihmiskontakteja.

 

 

Jonain aamuna huomasin etten vain oikeasti jaksanut tai tahtonut nousta sängystä. Olisi ollut niin paljon helpompi hukuttaa itsensä kyyneliin sielä omassa turvallisessa sängyssä, peiton alla ilman muuta maailmaa. MUTTA! Mun oli pakko. Tiedän, että tässä kohtaa olisin voinut tehdä toisin jos olisin luonteeltani vähäänkään erilainen. Mutta mulle lapset on kunnia-asia ja he eivät saa jäädä mun oman olon varjoon. Yhdeksän vuotta sitten en puhunut masennuksestani mitää juurikin lapsen takia. Olin silloin aivan varma, että jos avaan suuni ja sanon etten jaksa yksin niin se ainut olki viedään multa pois. 

 

Mun oli pakko nousta ja hoitaa ne lapset. Siitä tuli mun ainoa ajatus... koska lapset! Toisaalta olen äärettömän kiitollinen siitä, että nämä lapset motivoivat mua, mutta siitä seurasi toisenlaisia ongelmia. Koska olen ollut aina suorittaja, aloin suorittaa vielä enemmän. Päivät meni sumussa, koska mun oli aivan PAKKO TEHDÄ KAIKKI! Suoritin ja suoritin kunnes huomasin istuvani sohvalla aivan lamaantuneena, kun en enää osannut järjestellä asioita päässäni, enkä tiennyt mistä keksimästäni tekemättömästä hommasta piti aloittaa. Ahdistuin siitä vielä lisää, kun en saanut mitään aikaiseksi ja tunsin jälleen kerran epäonnistuneeni. 

 

 

Seuraavassa hetkessä huomaan kiehuvani ja "raivoavani" etten kyllä voi lähteä mihinkään, en siis vaikka kauppaan. Ei ole sopivia vaatteita ja ihmiset ei saa mua muutenkaan nähdä. Tätäkään reissua ei oltu suunniteltu etukäteen... en pysty asioihin suunnittelematta, kun en oikein pysty niihin edes suunnitellusti. Seuraavana hetkenä huomasin istuvani vaatehuoneen lattialla kädet täristen ja kyyneleet valuen. Henki meinaa salpautua keuhkoissa ja saan juuri ja juuri sanottua: "menkää te ilman mua". Tähän aikaan sain paniikkikohtauksen lähes poikkeuksetta jos piti lähteä jonnekin. Tähän aikaan pelkäsin kävellä kaupungilla ettei kukaan vain huomaisi mua. En voinut ylittää suojatietä valoista, koska valojen viereen olisi saattanut jäädä auto odottamaan omien valojensa vaihtumista.

 

 

Tähän aikaan epäilin kaikkea. Koska vihasin itseäni olin varma, että myös koko muu maailma vihaa mua. Ajattelin, että jos en edes itse pidä itsestäni niin miksi kukaan muu musta pitäisi. Kun rupesin miettimään tätä asiaa, ja toki monia muitakin asioita mitkä mun päässä liikkuivat, tiesin niiden olevan täysin absurdeja ja hölmöjä ajatuksia. Mutta mulle ne oli sillä hetkellä totta. Olin niin pitkään ajatellut niin, että niistä asioista oli mun ajatuksissa ja tunteissa muodostunut tosiasioita, vaikka mun järki niiden takana sanoikin toista. Silti ne ajatukset ja tunteet pitivät musta otteen ja saivat mut toimimaan niin kuin toimin.

 

 

En ole koskaan ollut varsinaisesti itsetuhoinen. Olen kuitenkin ollut valmis eristämään itseni muulta maailmalta ja etenkin läheisiltäni etten vahingossakaan satuttaisi heitä omalla "hulluudellani". En tuntenut ansaitsevani ketään ihmistä mun lähelle. Olen useasti kuitenkin hokenut mantran omaisesti, että muilla ihmisillä olisi parempi ilman mua. Ja samaan hengenvetoon todennut epäonnistuneeni siinäkin, koska ei mulla olisi ikinä ollut kanttia tehdä itselleni mitään pahaa. Korkeintaan muuttaa kuuseen yksin asumaan. Ja jälkeenpäin, hyvä niin.

 

Tämän kuvan ottohetkellä olin edellisenä päivänä avannut suuni ja sanonut lääkärissä tarvitsevani apua.

 

Kaikki tämä oli päällä vielä viime helmikuussa, kun romahdin ja totesin, että näin ei voi jatkua. Mun oli pakko saada apua, jotta pääsisin eteenpäin. Ja siitä alkoi pitkä työ, jota teen vieläkin ihan joka hetki. Olen mennyt niin vauhdilla eteenpäin viimeisten 10 kuukauden aikana, että joskus epäilen omaa sairauttanikin. Olen päässyt pahimmasta kuopasta ylös ja huomaan ajattelevani, että onko minulla koko sairautta ollutkaan. Kunnes tulee aamu ja rapistelen keittiöön ottamaan lääkkeet, jotka muistuttavat minua tästä jutusta vielä jokusen hetken.

 

 

<3: Tea