Minun tarina vuoteen 2012 asti - siirretty vanhasta blogista

Kirjoitus on jo neljä vuotta vanha, joten muistakaa, että siellä on ajatuksia SEN hetkisestä kunnosta ja olosta. Tulen jatkamaan tästä kunhan saan seuraavan postauksen kasattua, se ei meinaan ole helppoa, kun lupaan repiä auki koko sisimpäni teille. 

Kirjoitettu Joulukuussa 2012:


Minun tarinani

Kysymys-postauksessa kysyttiin miten ja miksi minusta tuli lihava? Jouduin hetken sulattelemaan tätä kysymystä ja miettimään mitä ja kuinka paljon asiasta kertoisin... sitten päätin, että kerron koko tarinan, jotta te ehkä ymmärtäisitte paremmin sen mitä olen tehnyt ja miksi, sekä nämä mun omat tuntemukset. Olen myös kovasti painottanut sitä, että olen tehnyt tämän muutoksen hitaasti siksi, että mun oma pää pysyisi mukana... ehkä tämä "tarina" auttaa ymmärtämään, miten syvässä nämä asiat ovat ja helpottavat ymmärtämään sitä miksi tämä maltti on ollut mulle valttia.


Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.


4 luokka

5 luokka

6 luokka

7 luokka Multa epäiltiin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Lisäksi mun niska-hartia-päänsärkyjen takia multa tutkittiin myös pää, eli otettiin tietokonetomografia. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Päässä ei ollut mitään vikaa, mun työskentelyasennoissa kuulemma oli. Kilpirauhasen arvot olivat rajojen sisällä, joskin aivan alareunalla, joten lääkitystä ei aloitettu. Lääkärien mielestä arvot olivat sopivat, vaikkakin aivan alarajoilla ja eivät halunneet aloittaa niin nuorelle koko elämän kestävää lääkitystä. Olen useasti jälkikäteen ja aikuisena miettinyt, että mitähän olisi käynyt jos lääkitys olisi aloitettu, mutta sitten pyyhin ajatukset pois mielestäni, koska turha sitä on miettiä. Lääkärit tekivät varmasti ihan pätevän ratkaisun ja ajattelivat asiaa pidemmällä aikavälillä.

Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.

Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.

8 luokka

Rippijuhlat... ja WAU mikä kukkamekko... ;)  En tiedä mikä sitten kävi, mutta jotenkin sain itseni takaisin raiteilleni. Taisi siinä olla osa äitini apua, joka jossain kohtaa taisi tajuta missä menen ja, että kaikki ei taida tyttärellä olla ihan kohdallaan. Muistelisin, että tässä kohtaa olisin ollut parisen kuukautta lähes syömättä. Salakavalasti kaikki alkoi ja nyt lähes 15vuotta myöhemmin näistä kärsitään edelleen. Osaan jemmata ruokaa ja tiedän tasan tarkkaan sen, kuinka vähän voin syödä ilman, että jalat lähtee alta ihan kokonaan. Yläaste mentiinkin sitten loppuun todella railakkaasti, sillä rippikoulun jälkeen löysin uuden kaveriporukan, oltiin kaikki isosia ja todella tiiviisti yhdessä. Silloin tunsin kuuluvani johonkin ja mua ei arvosteltu ulkonäön perusteella. Hölläsin koulussa tosi kovasti ja keskityin ihan muihin juttuihin... tämä vuosi teki kaikessa railakkuudessaan hyvää ja unohdin täysin murehtimisen itsestäni. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin eli se hirviö, joka aika-ajoin nosti päätään ja sai mun epävarmuuden valloilleen. Ajattelin aina olevani ISO, vaikka näin jälkikäteen tajuan etten aina sitä ehkä ollutkaan, en ainakaan niissä suhteissa missä kuvittelin!

Vanhojentanssit
Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.

Ylioppilasjuhlat
 Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.

Ystävän kanssa Belgiassa
Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...


Vastarakastuneet

Puolassa vaihdossa
Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.


RV 39+5 ensimmäinen synnytys käynnissä

Häät <3
Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg. 

16.5.2010

4.6.2010 aamulla syntynyt lapsi, isoveikka ja väsynyt äiti

Tuskasen kuuma ristiäispäivä ja MAHTAVAT vanhemmat
 Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.

Ja tässä mennään nyt, kuva on nähty jo täällä blogissa, mutta uudempia ei ole otettu...
Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D