Mun suosikki rakkaustarina: Meidän!

Ollaan tavattu mieheni, Tonin kanssa syyskuussa 2005. Se oli eräs keskiviikkoilta, jolloin oltiin eksytty molemmat tahoillamme Kotkan Seurahuoneelle. Kohdattiin tanssilattialla, kun joku coverbändi soitti R.A.K.A.S.:ta. Siinä hetki toisiamme katseltiin kumpikin hivenen sumuisten lasien läpi ja jatkettiin matkaamme. Samana iltana baarin toisella puolella istuttiin viereisissä pöydissä ja katseltiin toisiamme, kun joku muu mies tuli juttelemaan mun kanssa. Uljas ritari naapuripöydästä "pelasti" mut ja siitä meidän juttu alkoi. Vasta paljon myöhemmin Tonille tosin selvisi, että nämä kaksi naista, jotka häntä on katsellut ovatkin olleet se yksi ja sama! ;)

 

 

Seuraavaksi perjantaiksi sovittiin treffit, kun ensin oltiin kirjoiteltu tekstiviestejä KAIKEN AIKAA! Siis puhelin piippasi oikeasti tuon reilun vuorokauden ihan yhtenään. Niin, no ja myös sen jälkeen... ;) Perjantaina käytiin siis kahvilla ja annettiin toisillemme ensimmäinen virallinen ujo pusu. (Niitä epävirallisia ei muistella.) Eikä siinä enää paljon muuta tarvittu, kaksi viikkoa ensitapaamisesta sovittiin yhdessä, että eiköhän tässä nyt sitten seurustella ja käytiin "näyttäytymässä" molempien vanhemmille. Ollaan kuultu jälkikäteen monesti useammankin sanoneen, meidät nähtyään ensimmäisen kerran yhdessä, että tässä se nyt taitaa olla. Jopa edesmennyt isäni oli tätä mieltä ja se on jo paljon se!

 

Joskus ollaan oltu yhdessä jumpallakin

 

Tammikuussa 2006 mentiin kihloihin. Olin lähdössä kolmeksi kuukaudeksi vaihtoon Puolaan ja yks kaks huomasin Tonin hyppäävän sängystä pelkät bokserit jalassa mun viereen ja kysyvän, että menenkö hänen kanssaan naimisiin. Oltiin siis tunnettu siinä kohtaa vajaa 4 kuukautta. Tottakai sanoin kyllä! Hetkeäkään ajattelematta siis, koska se vain tuntui just oikealta sillä hetkellä. Päädyttiin samalla myös "järkiratkaisuun", että jos kestetään suhteen alussa tuo kolme kuukautta erossa, niin se varmaan kertoo molempien tahdosta jotain. Ja niin me pysyttiin. Tämä jälkeen muutettiin yhteen ja odotettiinkin meidän ensimmäistä lasta, joka syntyi maaliskuussa 2007.

 

 

Siitä on edetty useampi vuosi... 2008 mentin naimisiin. 2010 syntyi toinen ja viimeinen lapsi... kuulusilla viimeisillä sanoilla "paitsi jos oikein kovasti joskus tullaan toisiin aatoksiin, mutta aikaisintaan viiden vuoden päästä". Noh, 2015 syntyi kolmas lapsi. Ollaan koettu ydessä paljon ja kaikki hetket ei todellakaan ole ollut helppoja. Jopa alkutaipaleen nopeus on ollut useasti tapetilla, mutta tässä sitä vielä ollaan ja porskutetaan yhdessä. Meidän ajatus rakkaudesta on ollut aina jollain tapaa mutkaton. Ollaan tehty päätökset silloin, kun ne on parhaalta tuntunut. Ei olla odoteltu lasten tai häiden takia sitä jotain teoreettistä oikeaa hetkeä, vaan ollaan tehty ne JUST silloin kun meistä on tuntunut oikelta. Vaikkakin naimisiin piti mennä vasta 2010 ja taisipa muutama Tonin sukulaismies pistää vedonkin pystyyn ettei me niin kauaa odoteta... jokohan se viskipullon on juotu?

 

 

Ei siis olla haluttu jäädä märehtimään asioita vaan tehty ne joidenkin mielestä varmasti hurjalla vauhdilla (no on se vauhti joskus omaakin päätä huimannut), mutta meille ajankohdat ovat olleet juuri sopivat. Ollaan aina ajateltu parisuhteesta, että siinä kannattaa elää hetkessä, sillä vaikka toki mekin haaveillaan siitä, että ollaan aina yhdessä, niin koskaan sitä ei kuitenkaan voi tietää varmasti. Koskaan ei tiedä mitä ikävää tai odottamatonta elämä tuo tullessaan ja rakkaudessa en haluaisi siinä kohtaa sanoa, että "olisimpa"... Siksi tässä asiassa ei ole jossiteltu, vaikka monessa muussa asiassa niin on tehtykin.

 

 

Just eilen juteltiin siitä, kuinka olisi ihana päästä elämään hetkeksi takaisin sinne ekaan syyskuuhun. Tuntea se ihastuminen ja jännitys. Se kuinka haluaa tietää toisesta kaiken ja kuinka mahtavaa se on kun toinen haluaa tietää susta kaiken. Se vatsanpohjassa asti tuntuva säkenöinti ja se kuinka kaikki on vielä uutta ja koko elämä edessä. MUTTA vain hetkeksi. Sillä onhan tämä tasainen ja turvallinen arki (ja juhla) toisen rinnalla jotain niin hienoa ettei sitä haluaisi vaihtaa mihinkään. Ja kyllä siellä vatsanpohjassa vieläkin kutisee! <3

 

-Tea-