Paniikki...

Olen kertonut aiemminkin mun masennukseen liittyvistä paniikkihäiriöistä, mutta halusin nyt vielä tarttua aiheeseen. Osittain siksi, että tämäkin asia on liian vähän esillä ja osittain siksi, että tajusin tänä aamuna itsestäni jotain. 

 

Mun paniikki-oireet liittyi aina enemmän tai vähemmän lähtemiseen. Siihen, että mun piti astua kotiovesta ulos, ihmisten ilmoille ja tehdä itsestäni "näkyvä". Kotona toki koin ahdistusta, mutta varsinainen paniikkikohtaus iski päälle vain lähtöä tehdessä. Mun oli AINA suunniteltava kaikki etukäteen. Mun oli pakko miettiä jokainen asia hetki hetkeltä ja siitä syntyi mun päähän usein vääristymiä. Kuvittelin aina kaiken menevän mahdollisimman huonolla tavalla. Kauppaan lähtiessä kuvittelin kuinka kaadun keskelle käytäviä tai kuinka saan jonkun hyllyn kaatumaan. Kuvittelin, kuinka kamalalta näytän ja vastaan kävelee juuri se ihminen joka arvostelisi mua siitä. En voinut käydä tankkaamassa, koska saatan nolata itseni siinä... jos esimerkiksi pankkikortti ei toimi, vaikka olen sen toimivuuden juuri varmistanut tai jos vaikka sytytän koko huoltoaseman tuleen.

 

 

Asiat ovat siis aivan absurdeja mun päässä! Ja sitten sitä syyllistää itseään vielä lisää, kun nämä kyseiset asiat on aivan tuikitavallisia juttuja! Siis eihän maidon ostaminen nyt voi olla niin hiivatin vaikeaa rakettitiedettä! Mutta kun se oli! Sisäinen suorittajani halusi kaiken olevan aina täydellistä, enkä saanut missään tilanteessa näkyä etten vain mokaisi tai ettei vaan kukaan huomaisi mua. Kadun ylitys liikennevaloissa oli kamalaa ja siksi aina hidastelin, että valot varmasti vaihtuisivat punaiseksi ennenkuin olisin tiellä... etten vaan joutuisi kiirehtimään tai menemään tien yli niin, että minua joutuisi joku autoilija odottamaan. 

 

Asioita on vaikea ymmärtää! Miksen vain noussut, mennyt ja tehnyt. Miksi aamulla sängystä nouseminen oli niin vaikeaa? Tai mikä ihme niitä paniikkihäiriöitä laukaisee? Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. En ole tehnyt tätä valintaa, että nyt "olen laiska p***a, enkä nouse ylös" tai "nyt isken päälle sen paniikkikohtauksen ettei tarvitse lähteä mihinkään"... Ei en todellakaan olisi valinnut näin, jos minulle olisi annettu valta. Ei kukaan valitse masennusta tai paniikkihäiriötä... ihan samalla tavalla kun ei kukaan valitse sairastuvansa mihinkään muuhunkaan tautiin.

 

 

Mulle paniikkikohtaukset tulivat yleensä kotona... jo ennen kuin olin edes ehtinyt mihinkään. Ne alkoivat sillä, että mua alkoi kiukuttaa... jokainen ulkoinen seikka alkoi ärsyttämään... vaatteet eivät sopineet, hiukset olivat kamalat... siitä ne alkoivat ja etenivät siihen, että kyyneleet alkoivat valua. Viimeistään tässä kohtaa "katosin" aina vaatehuoneeseen, ettei lapset näkisi tätä kaikkea. Vaatehuoneessa minä sitten itkin, aivan lohduttomasti... sellaista hiljaista, mutta kaiken valtaavaa itkua. Henki salpautui, rintaan koski ja koko kroppaa tuntui koskevan. Joskus sain itseni kasaan, joskus en... olen tehnyt monia viimehetken perumisia tämän takia... ja toisinaan pojat lähtivät ilman mua, jos mies näki, että niin on parasta. Sillä joskus tosiaan niin oli! Todella harvoin sain tälläistä paniikkia enää sitten kun olin jo lähtenyt... toki jos olin saanut itseni kasattua ja siihen kuntoon, että pystyin lähtemään ulos olin melko latautunut. Tällöin ihan yksinkertainen kauppareissu saattoi viedä mun voimat useaksikin päiväksi.

 

 

Tänään aamulla havahduin taas tähän ajatukseen, koska huomasin vain nappaavani auton avaimet ja lähteväni kauppaan hakemaan maitoa ja kahvia... ihan ajattelematta asiaa sen enempää. Mun ei tarvinutkaan käydä jokaista askelta läpi, eikä mun tarvinut varata paniikkikohtaukseen aikaa... sen kuin vain läksin. En muista koska mulla olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus! En oikeasti muista! Toki lähtemiset ja erilaiset tilanteet ovat mulle edelleen hankalia ja toisinaan tunnen kropassa jännitystä mutten samassa mittakaavassa kuin ennen. Edelleen tietyt tilanteet ovat hankalia ja tälläkin hetkellä voin tankata auton tasan kahdella huoltoasemalla... ihan kun ne nyt toisistaan poikkeaisi, mutta en vaan pysty! Silti koen onnistuneeni, koska voin käydä JO kahdella tankilla! Voin lähteä ulos miettimättä ihan joka kertan kaikista pahinta.

 

 

Toki syyllistän itseäni näistä vielä vähän, eniten ehkä siitä etten ole aina äitinä pystynyt toimimaan sataprosenttisesti niin kuin olisin toivonut! Mutta silti en pysty muuttamaan mennyttä. En voi poistaa tätä sairautta itsestäni, mutta voin olla kiitollinen siitä miten olen edennyt! Voin löytää edelleen uusia keinoja, millä MINÄ voin paremmin ja sitä kautta varmasti myös muut mun ympärillä. Myönnän, että mun tilanteeseen on vaikuttanut paljon myös itsetunto! Se kuinka alhaiseksi olen itseni tuntenut. Se kuinka olen itseäni halunnut piilotella. Se ettei kukaan enää ikinä satuttaisi mua, jos kukaan ei enää koskaan saisi aihetta siihen. Eli toisin sanoen, jos kukaan ei enää koskaan näkisi mua!

 

 

Nyt kun olen saanut keräiltyä edes pienen osan mun itsetunnon rippeistä kasaan, en enää ajattele, että mun pitäisi piiloutua. En enää ajattelen etten saisi mokata tai toisaalta en enää muutenkaan ajattele kaikesta sitä pahinta mahdollista versiota. Olo on aika vapautunut! Toki tämä asia tulee aina seuraamaan mua... en usko, että voin koskaan sanoa olevani täysin "terve", sillä en koskaan pysty ennustamaan mitä tulevaisuus tuo, vaikka näin olen yrittänytkin tehdä. Jonkun kulman takaa voi iskeä paniikkikohtaus tai jokin muu mun mieltä horjuttava tekijä. Mutta ihan yhtä suurella todennäköisyydellä kulman takaa tulee eteen jotain ihanaa ja mun elämää piristävää ja parantavaa!

 

-Tea-