R.A.K.A.S

 

Tasan 12 vuotta sitten minä tanssin Kotkan Seurahuoneella coverbändin soittaessa erilaisia versioita Tapani Kansan klassikkoon. ...KULTA KULTASEIN... ja siinä hän seisoi! Rumat kengät jalassaan.

 

 

Me ollaan siis tavattu 12 vuotta sitten. Ollaan oltu melko nopeita kaikissa toimissamme, esikoinen kuitenkin on yli 10 vuotias... Naimisissakin on ehditty olemaan yli 9 vuotta. Ollaan tehty kaikki just sillon kun meistä ne on tuntunut hyvältä. Ollaan oltu alusta asti sillä ajatuksella yhdessä ettei me tiedetä mihin elämä meitä vie. Toki olemme haaveilleet vanhenemisesta yhdessä, mutta maailma kun on ihmeellinen eikä sen teitä voi etukäteen tietää, niin emme me voi sanoa olemmeko vielä vanhoina yhdessä. Siksi meille on ollut tärkeää tehdä asiat just kun hyvältä tuntuu. 

 

 

On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä on tuntunut ettei meitä mikään voima koskaan erota. Viimeinen vuosi on kuitenkin kasvattanut enemmän kuin mikään yhteinen aika aiemmin. Kun toinen masentuu, menee koko perheen dynamiikka uusiksi. Ja siihen toki sopeutuu yksi jos toinen ihminen ajan kanssa. Myös kun toinen alkaa parantumaan ja löytämään elämänilon, voi toisen olla vaikea ymmärtää missä mennään. Kun toinen haluaakin yks kaks valloittaa puoli maailmaa, on toisen hieman pakkokin rauhoitella ja kysyä "oletko varma?" tai "jaksatko oikeasti?" Kun yhtenä päivänä vastaus on itsevarma KYLLÄ ja seuraavana itkun sekainen EN OLE IHAN VARMA, on toisenkin osapuolen vaikea lukea mihin ollaan menossa. 

 

 

Kun minä aloin löytää itseäni ja omaa elämääni takaisin, menikin toisella osapuolella asiaan tottumiseen hieman aikaa. Ja se löi meiltä molemmilta jalat alta, ei sillä hyvällä tavalla. Ensimmäisen kerran koko yhteiselomme aikana jouduimme todenteolla miettimään miten jatkamme eteenpäin. Millä kokoonpanolla. Emme tapelleet, olimme vain ajautuneet tilanteeseen, missä emme enää tienneet mitä haluamme toisiltamme, josko emme tienneet mitä haluamme itseltämmekään. Jossain kohtaa olimme jo niin pitkällä, että mietimme uusia asumisjärjestelyjä. Vietimme öitä erossa, jotta molemmat saisi miettiä omineen mitä haluaa. Itkimme. Ikävöimme. Puntaroimme niin yhdessä kuin erossakin olemisen hyviä ja huonoja puolia. Ennen kaikkea me puhuimme. Keskustelimme. Yritimme oppia itsemme ja toisemme uudelleen. 

 

 

Kävimme lähellä uudenlaisen perhemuodon syntyä. Mutta pikkuhiljaa palaset loksahtelivat paikoilleen ja pääsimme asioissa eteenpäin, yhdessä. Hautasimme ajatuksen erosta ja löysimme toisistamme muutakin kuin lapsiperhe-arjen keskellä keskeisiksi nousseet äidin ja isän. Löysimme toisemme ja kipinän, mutta ennen kaikkea meistä molemmat löysi jälleen itsensä.

 

-Tea & Toni-