Rimat ja itsekriittisyys

Mie oon vähän sellanen tättähäärä... innostun todella kovaa ja meen korkeelle. Asetan itselleni ihan valtavan suuret odotukset ja suorituspaineet. Odotan itseltäni aina täydellisyyttä ja totaalista virheettömyyttä. Ruoskin itseäni, jos en siihen kuitenkaan pääse. Olen itselleni se tiukin ja kovin mahdollinen arvostelija ja kun en jotain saa hoidettua kunnolla kuvittelen sen aina olevan mun vika. Mikään tilanne tai ulkopuolisen tekijän muutoshan ei koskaan vaikuta mihinkään.

 

Kun et kelpaa itsellesi...
...ja näet sen jälkikäteen.

 

Siksi varmasti musta aina tuntuu, että olen kaikessa vain keskivertoinen. En siis kunnolla osaa mitään vaan tiedän monesta asiasta vähän kustakin. Jotenkin ajattelen etten ikinä voi edes saavuttaa missään mitään ihmeitä. On sitten kyse ammatista, harrastuksesta tai ihmissuhteista... en vain ikinä koe yltäväni niihin tasoihin mihin haluaisin tai mihin olen omat odotukseni asettanut. Se sellainen vaatiminen ja itsekritiikki ei kuitenkaan johda mihinkään.

 

Toki olisi ihana olla jossain vain ihan mielettömän hyvä! Siis paras koko maailmasta, mutta miksi asettaa itse itselleen rima liian korkealle. Liian korkeasta rimasta tuli mulle jossain kohtaa ihan "tauti". Siinä kohtaa elämää en osannut nähdä asioita kokonaisuuksina vaan tunsin kaiken aikaa valtavia itsesyytöksiä kaikesta mitä tein. Kaikki asiat tuntuivat menevän väärin tai ainakin väärään suntaan ja kukas muu niistä olisi ollut syyllinen kuin minä! Kunnes mulle sanottiin, että hei, sen riman ei tarvitse olla kaikessa niin korkealla, joskus voi ihan oikeasti hieman hellittää otetta. Kaiken kontrollointi oli siis mennyt liiallisuuksiin ja se kaikki tuotti mulle enemmän tuskaa ja ongelmia kuin mitään hyvää.

 

Itselleni suurimmat mittarit ja kriittisimmät totuudentuojat, kun itse itseään arvioi.

 

Tämä kritisointi ja rimojen asettelu on seurannut mua aina, joko syömisen kontrollointina tai liiallisena liikkumisena tms. Vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen uskaltanut hieman hellittää. Pahimpana masennuskautena olin siitä "erilainen" tapaus, että suoritin, suoritin ja suoritin. Kaiken piti olla kunnossa ulospäin ja loppupeleissä en kunnolla saanut mitään asiaa loppuun kun olin jo toisen asian kimpussa. Lopulta se vei siihen etten enää osannut päässä olevasta kaaoksesta päättää mitä tehdä. Siinä kohtaa mun kalenteri tyhjennettiin... mun viikkoihin jäi tasan yksi kirjattu asia ja se oli tanssitunnit, niistä tunsin saavani voimaa. Kaikista kamalinta oli lähteä liikkeelle tilanteesta missä mun piti vain istua kaikessa rauhassa sohvalla ja juoda kahvia. En siis saanut tehdä mitään, en suorittaa mitään.

 

 

Kritisointi ulottuu mun ulkonäköön aivan valtavasti. Elin yli 32 vuotta toivoen toisenlaista vartaloa kuin mikä mulla on. Vihasin itseäni sen takia, millainen mun ulkonäkö oli, jo siis ihan perusasioista lähtien. En siis vihannut pelkästään kilojani vaan kaikkea mitä minussa on, aina mun suolakalan mallisista varpaista ohueen hiuslaatuun asti. Muutin ja muokkasin sitä - ripset, kynnet, hiustenpidennykset... Hain kaikelta sitä mitä luulin, että haluaisin olla. Kuvittelin painonpudotuksen tuovan mulle onnea, suunnattoman suurta itseni hyväksyntää. MUTTA sitä ei ikinä tullut.

 

Minä joskus...

 

Aloin hyväksymään itseni vasta kun tajusin etsiä vastauksia sisältäni. Aloin ajatella asioita toisin ja nähdä maailman eritavoin, nähdä itsessäni muutakin kuin vikaa. Pikkuhiljaa olen huomannut murtavani omia itselleni asettamiani ennakkoasetelmia. Odotukset ovat laskeneet ja ihan kuin jokin esirippu olisi tipahtanut. Toki tavoittelen asioita ja haluan edelleenkin edetä elämässäni, mutta en tee sitä enää kaiken aikaa itseäni ruoskien. Eniten tämä on vaikuttanut ihan konkreettisesti mun arkeen, kaikki on jollain tapaa helpompaa. Lisäksi oman itsensä näkeminen ilman niitä maailman kriittisimpiä laseja on ollut todella vapauttavaa. On niin paljon helpompin hengittää kun pitää itsestään ja omasta elämästään.

 

 

Mukavaa alkavaa viikkoa ja nauttikaa itsestänne, teillä on vain tämä elämä aikaa elää teinä! <3

 

-Tea-