Salaisuuksia pinnan alla

Vuosi ja kaksi kuukautta siitä kun itkin ja myönsin itselleni etten enää jaksa... Masennus oli kaivanut mieltä jo pidempään ja vaikka välillä tunsin itseni oikein hyväksi oli se vaivannut mun mieltä enemmän tai vähemmän edeltävät yhdeksän vuotta. Eli tällä hetkellä vietellään "kymmenenvuotisjuhlaa". En hakenut aiemmin apua, mutta samanlaiset oireet mulla on ollut jokaisen lapsen syntymän jälkeen. Tilanteet on heitelleet ja välillä olen tuntenut oloni erinomaiseksi ja toisinaan on taas menty aika pohjillakin. 

 

 

Ensimmäisellä kierroksella mun mies veti mua suosta ylös. En uskaltanut hakea enkä halunnutkaan muiden apua. Jälkikäteen mietittynä olisi varmasti ollut täysin oikein jo silloin kertoa etten jaksa, etten pysty. Toisen jälkeen tilanne huononi, mutta ei mennyt ihan niin pahaksi kuin ensimmäisen lapsen jälkeen. Jotenkin sain pidettyä itseni pinnalla. Kolmatta lasta mietittiin pitkään. Ihan sen takia, että halutaanko vielä yksi. Mutta myös mun pään takia. Mietin pitkään haluanko rasittaa kroppaani, jälleen kerran ehkä lihoa ja sitten sitä, että kestääkö mun pää sitä enää.

 

Syyskuu 2015

 

Päädyttiin kuitenkin siihe, että halutaan kolmas lapsi. Pelkäsin! Pelkäsin niin jumalattoman paljon kaikkea... siis sitä lihomista ja itseni menettämistä ja sekoamista. Pelkäsin tuota kaikkea etukäteen NIIN paljon etten osaa edes kuvailla sitä tunnetta. Sitten tuli keskenmeno... varhainen sellainen. En edes tiennyt vielä odottavani lasta, kun se jo kävi. Silloin vain tunsin kuinka koko mun olemus rapisi kyyneleinä lattialle. Mun kroppa oli pettänyt mut. SE YKSI JA AINOA ASIA missä olen ollut hyvä, oli viety multa. Silti koin häpeää siitä, että surin... olihan mulla kaksi hyvin helposti alkunsa saanutta lasta... eihän mulla ollut oikeutta surra tätä menetystä... ja silti salaa surin, aivan valtavasti.

 

 

Keskenmenosta sisuuntuneena koin todella vahvasti sen, että kolmas lapsi on saatava HETI! Työnsin omat pelkoni taka-alalle ja keskitin kaiken jaksamiseni vain siihe, että onnistutaan. Ja niin me onnistuttiin. HETI. Sitten muistin taas kaiken pelon... kaiken sen, miksi olisi ollut parempi jättää koko lapsi hankkimatta. Aloin ruokkia pelkojani... ja kaikki ne pelot kävivät toteen. Lihoin, koska söin enkä supisteluilta ja liitoskivuilta pystynyt liikkumaan samaan tahtiin, kuin aiemmin. Ahdistin itseäni kaiken aikaa nurkkaan, enkä antanut itseni nauttia raskaudesta vaikka sitä lasta haluttiinkin enemmän kuin mitään.

 

Kesä 2015 hymyilyttää mutta...

 

Synnytys sujui kuin oppikirjoissa, tähän osaan minusta olen luottanut aina, tämä on se juttu minkä osaan. Mut on varmaan luotu synnyttämään, mutta ei sitten välttämättä siihen muuhun. Ja taas ne tummat pilvet vyöryi päälle. Mikään mun koko elämän aikana ei ole ollut niin ristiriitaista, kuin saada lapsia. Se odotus palkitaan ja kun olet ehdottomasti maailman onnellisin ihminen ja silti itket kun suhun sattuu henkisesti. Haluaisit samaan aikaan vajota pinnan alle ja huutaa koko maailmalle onneasi. Se, että sun sylissä on maailman kaunein olento, josta haluat pitää huolen loppuelämäsi ajan, mutta samalla mietit pystytkö siihen, jaksatko. Kolmannen kohdalla tosin keräsin rohkeuteni ja annoin itseni romahtaa... tosin viisi kuukautta hänen syntymän jälkeen. Siinä kohtaa annoin itseni murentua palasiksi. Siinä kohtaa olin riittävän vahva siihen, että uskalsin myöntää etten itse voi hyvin, vaikka lapsesta onnellinen olinkin. 

 

NIIN rakas!

 

Sitä on valtavan hirvittävä myöntää itselle, puhumattakaan muista. Olen halunnut tätä lasta enemmän kuin mitään, rakastan häntä enemmän kuin itseäni, mutta en jaksa. Miksen? Miksi juuri minä? Mikä vika mussa on? Miksi se on niin ristiriitaista? Ja millaisena ihmisenä ja äitinä mua pidetään, kun tiesin, että näin voi käydä ja silti olen hankkinut kolme lasta! Miten itsekäs ihminen on kun tekee niitä lapsia vaikkei jaksa sitten hoitaa niitä? Vaikka mun kohdalla juuri nämä on olleet ne, joiden takia olen aamuisin noussut sängystä ja saanut itseni toimimaan. Ja kun se paha olo ei näy ulospäin ellet halua sen näkyvän. Musta ainakin on näiden vuosien aikana tullut maailman paras valehtelija tämän asian tiimoilta... osaan sanoa kaiken olevan hyvin vaikka kyyneleet olisivat juuri tuloillaan. 

 

 

Olen aina ollut sosiaalinen, äänekäs, puhelias, iloinen ja reipas. Ei se silti sitä katso ettenkö voisi voida huonosti sisällä. Ei se sitä katso etteikö tuo kaikki olisi vain ulkokuorta, muuri jonka olen rakentanut ympärilleni. Ei se silti sitä katso ettenkö minäkin kaipaisi sitä, että joku joskus kysyy oikeasti "miten sinä voit?". Ja tätä ei tulisi unohtaa kenenkään kohdalla.

 

-Tea-