Se toinen rakkaustarina!

Kun nyt päästiin vauhtiin tämän rakkaus-teeman puitteissa, niin jatketaan siitä vielä. On olemassa myös se toinen rakkaus; äidinrakkaus. Se on tunne, mitä on vaikea kuvata ja silti se on niin helppoa! Se on monimutkainen ja silti niin vilpitön sekä yksinkertainen. Se tunne kun kannat lastasi itsessäsi, tunnet potkut - alkuun ne hiljaiset hipaisut ja lopulta ne mitkä tulee vatsanahan läpi ja osuu kylkiluihin. Se kun saat pienokaisen ensimmäistä kertaa syliisi ja vaikka oletkin jo kuluneiden kuukausien aikana pyrkinyt tutustumaan tähän pienokaiseen ja tuntenut häneen yhteyttä, rakastut silti vilpittömästi! Ja rakastut joka hetki vain lisää.

 

 

Ensimmäisen jälkeen mietin, voiko tätä tunnetta enää kestää ja voiko se syttyä samoin myös toiseen... tai myöhemmin myös kolmanteen. Ja kyllä se voi! Tämä rakkaus ei jakaudu vaan se lisääntyy. Jossain kohtaa olen miettinyt, että voiko tätä kaikkea rakkautta kestää... siihen kun liittyy kuitenkin niin paljon myös huolta ja murhetta! Niitä hetkiä, kun uhmassa huudetaan kamalan kuuloiset sanat "äiti sie oot ihan kakkapää!" ja silti tekisi mieli nauraa, koska sitä titteliä et muilta kuin omilta lapsiltasi varmasti saa. Vaikka rankan ja väsyttävän päivän päätteeksi tuntuu, että kaipaisi vain hetken omia ajatuksia niin siihen ei tarvita kuin yksi katse, halaus, käsi sormen ympärillä tai kainaloon kiipeäminen ja kaikki huonot asiat unohtuvat. Vaikka olisi ollut taistelua jos jonkinlaista lasten kanssa, niin nämä pienet teot murtavat aina äidin sydämen.

 

 

Se on jotain käsinkosketeltavaa. Se kuinka huolissaan voit omistasi olla... etsiä niitä pitkin pihaa, jos ovat muutamankin hetken myöhässä kotiintuloajasta tai jos vaikka sairastuvat. Kuinka ottaisit kaiken pahan heiltä pois, vaikka varsin hyvin tiedät ettet ihan kaikkeen pysty ja joskus takaiskut, surut ja murheet on vain elettävä. Rakkaus ei muuta muotoaan iän karttuessa, mutta sen osottamistavat muuttuvat. Maaliskuussa 10 täyttävästä on "NOLOO!" jos äiti sattuu edes yrittää halata pihalla, mutta kotona kun kukaan ei näe käperrytään vielä äidin kainaloon kovinkin hanakasti. Eskarilaisella on tällä hetkellä menossa ollakko iso vai pieni-vaihe, eikä äiti aina pysy perässä pitääkö halata vai laskea irti... mutta yhdessä näitä asioita selvitetään. Ja sitten on meidän kuopus 1v4kk, jolle halaus, pusut, lämpö ja läheisyys on vielä kaikki kaikessa. Vaikka hänkin alkaa etsimään omaa tilaansa ja haluaa jo mennä (ja kovaa), mutta vain silloin kun hän itse päättää. Jos hänet on syliin nostettu niin siitä lähdetään vasta kun HÄN niin haluaa!

 

Kuvan ottanut Olennaisuuksia-blogin taitava Milka

 

Olen kovin etuoikeutettu, kun olen saanut kokea tämän kaiken ja saanut nämä kolme pojankoltiaista tähän elämääni. Kaikki ei lapsia halua ja se sallittakoon heille. Mulle lapset on aina ollut itsestäänselvyys ja siksi tunnenkin suurta kiitollisuutta tästä kolmikosta. Onneksi nykypäivänä on myös muita vaihtoehtoja saada tuntea äitiyden ihanuus, vaikkei se biologisesti olisikaan mahdollisuutta. Tärkeintä siinä kaikessa on kuitenkin se rakkaus, sillä vaikka muoto olisi mikä hyvänsä, syntyy heidän kanssa aina PERHE!

 

<3: Tea