Sosiaalisten suhteiden pelkoako tämä kaikki vaan on?

 

Masennuksen syvimmissä syövereissä on hurjan vaikea pitää yllä sosiaalisia suhteita. Kun oma olotila on se, että juuri ja juuri jaksaa nousta sängystä ja senkin vain koska on äitinä pakko, niin siinä ei hurjasti jaksa pitää huolta muista lähellä olevista ihmisistä. Se on sääli. Se on asia, mistä olen eniten vihainen tälle mun sairaudelle. Että on ollut aika, kun en ole pystynyt olemaan hyvä ystävä. 

 

Jollain tapaa huomaan kyllä kipuilevan tämän asian kanssa jo lapsuudesta lähtien. Mulla ei ole sellaisia ystäviä kovinkaan montaa, jotka olisivat kulkeneet mun matkassa kaikki ajat. Ei mulla ole opiskelukavereita, joita näkisin tai joiden kanssa nähtäisiin edes porukalla vaikka kerran vuodessa. Jotenkin kaikki ihmiset mun elämänvarrella tuntuu vaan katoilevan. Tai noh, en voi sanoa missään tapauksessa, että kaikki. Mutta iso osa kuitenkin. 

 

Ihailen ihmisiä, joilla on laaja sosiaalinen verkosto. Siis, että elämän kiemuroiden matkassa vastaan on tullut ihmisiä, joiden kanssa ollaan vielä vuosien ja elämäntilanteiden muututtua tekemisissä. Mulle varmasti viimeisetkin tälläisistä hävisi siinä kohtaa kun masennus iski pahimmilleen. Joko ensimmäisen tai kolmannen lapsen saannin jälkeen. Kun en yksinkertaisesti kyennyt pitämään keheenkään yhteyttä. Silti haluan ajatella, että jokainen mun elämään osunut ihminen olisi opettanut mulle jotain. Mutta ehkä myös tästä syystä mun on melko vaikea nykysilläkään luottaa uusiin ihmisiin tai päästää uutta ihmistä kovin lähelle. Ainakaan alkuun. Toki olen sosiaalinen ihminen ja tulen toimeen ihmisten kanssa hyvin, mutta se todellinen syvä luottamus on jotenkin mulle hankala juttu.

 

 

Ehkä edelleenkin ajattelen, että kun en kerran ole itsekään aina itsestäni pitänyt, niin miksi sitten musta kukaan muukaan pitäisi. Ja jotenkin sitä (hölmöä) ajatusta vahvistaa se, että joitakin ihmisiä mun elämästä on lähtenyt ilman, että oikein edes tiedän miksi. En tunne saaneeni asiaan mitään selvyyttä ja siksi ne kummittelee mun mielessä. Vaikka toki järki tässäkin sanoo, että nämä ihmiset ovat tulleet tielle opettamaan jotain ja sitten jatkaneet matkaa, kun on ollut sen aika. Ei kait kaikella tarvitse aina olla mitään sen suurempaa syytä.

 

Nykyisin uskallan myös ajatella, että ehkä nämä ihmiset ei sitten vain pitäneet minusta. Ja se on enemmän kuin ok. En minäkään ihan kaikista pidä. Mutta sitä en ymmärrä ettei ihmisten kanssa edes yritetä tulla toimeen. Siis, että voidaan ihan vilpittömästi antaa toisen tuntea ettei hänestä pidetä. Itse kuitenkin pyrin siihen, että jos jonkun kanssa joudun olemaan tekemisissä niin yritetään sitten tulla edes jollain tasolla juttuun, vaikkei ylimmiksi ystäviksi tähdättäisikään. Mutta onko se sitten sitä mun muiden ihmisten miellyttämistä vai onko se silkkaa hyväntahtoisuutta? 

 

 

Jokatapauksessa, mut tuntevat eivät välttämättä ajattele, että painin tälläisten asioiden kanssa, sillä en sen anna näkyä jos kyseessä on ihmiset joiden kanssa olen tottunut jo olemaan. Oon melkonen lörppö ja mun äänen ja naurun kuulee kyllä varmasti. Siltikin sen kaiken alla elelee myös hyvinkin ujo ja ajoittain jopa sosiaalisista tilanteista epävarma ihminen. Sellainen henkilö joka miettii kaikki sosiaaliset tilanteet etukäteen ja toisaalta analysoi ja pohtii kaikki tilanteet puhki jälkikäteen. 

 

En sitten tiedä, onko kaikki tämä tullut masennuksen ja oman epävarmuuden myötä, vai onko tälläisiä ajatuksia kaikilla jossain vaiheessa elämää? Onko tämä kaikki sittenkin taas sitä mun päässäni kääntämää ja vääntämää ajatusta, kun kuitenkin eletään tällä hetkellä sitä ruuhkaisinta aikaa ihmisen elämässä, eikä yksinkertaisesti ehditä pitää jokaista sosiaalista lankaa käsissä? Että yksinkertaisesti osa ihmisistä vain tippuu ajan saatossa pois elämästä, jättäen muistot?  

 

-Tea-