Yksinäisyyden pelko

Yksinäisyys on mulle yksi suurimmista peloistani. Ei siis se sellainen yksin oleminen vaan loputon yksinäisyys, sellainen pelko ettei kukaan ikinä tässä maailmassa halua olla mun kanssa tekemisissä, vaan jään aivan yksin. Minä en ole koskaan ollut mitenkään suosittu tai kulkenut kouluissa siinä "ykkösporukassa". On mulla aina ollut ystäviä ja kavereita, mutta silti tämä on elämäni aikana muodostunut yhdeksi suureksi peloksi ja tästä syystä olen koko elämäni halunnut miellyttää muita. 

 

 

Minä olen aina ollut se, joka on ollut helppo unohtaa. En kuvittele yläasteella tai aiemmissa työpaikoissa samaan aikaan olleiden muistavan mua mistään. Olen ollut aina vähän ulkopuolinen ja se joka kutsutaan mukaan vain kun "on pakko". Kovan ääneni ja rempseän luonteeni takia olen ajatellut ettei mua varmaan edes haluta muistaa. Jo teinivuosina ajattelin ettei mussa ole poikienkaan mielestä mitään ihmeellistä tai mitään mikä heille jäisi mieleen, enkä oikein koskaan tainnut edes antaa kenellekkään tilaisuutta muistaa mua. Olen vähän aina ollut sellainen, että mut on joskus kohdattu ja sitten mut on unohdettu... tai näin ainakin olen aina uskotellut itselleni.

 

 

En oikein koskaan ole antanut itseni aistia ympärillä olevaa tai saada energiaa muilta. Mulla on ollut hirveä tarve esittää ja näyttää, että kaikki on hyvin. Mulla on ollut aivan valtava tarve päästä mukaan ja olla osa porukkaa. Huomaan edelleenkin ajattelevani, että mua ei oikein koskaan pyydetä OIKEASTI mihinkään mukaan. En saa koskaan puheluita tai pyyntöjä mihinkään... ei mua pyydetä salille, lenkille, kahville tms. ja jos mut pyydetään niin aina on jokin "juttu" tai tapahtuma tai isompi joukko ihmisiä menossa jonnekin. On mulla ystäviä, hyviäkin muutama, en sitä kiellä, mutta olen joskus miettinyt, että kenelle sitten soittaisin jos jotain kamalaa tapahtuisi ja se on mun mies. Mutta mitäs jos meille tapahtuisi jotain. Tiedän kyllä, että saan aina soittaa tietyille henkilöille, mutta ei mulla ole sitä "yhtä ainutta naisen parasta naisystävää".

 

 

Jotenkin aina vaan palaan takaisin siihen ajatukseen, että itse tämän tilanteen olen itselleni aiheuttanut. Syyllistän itseäni liiallisista kieltäytymisistä ja toisaalta minähän se olen ulkopuolelle jäänyt, joten minussahan sen vian TÄYTYY olla! Tästä syystä koen tarvetta miellyttää jokaikistä vastaantulijaa. Pelkään olla oma itseni kun ajattelen taas ajautuvani siihen tilanteeseen ettei mua haluta mihinkään mukaan. Haluan edelleen kuulua johonkin joukkoon ja siksi olen pyrkinyt miellyttämään mahdollisimman monia, miettimättä mitä minä itse haluan. Pelkään, että jos en miellytä muita, jään oikeasti yksin.

 

 

En edelleenkään anna itselleni lupaa olla 100% minä, koska en halua taas olla se pieni surullinen tyttö, jonka syntymäpäiville tuli yksi luokkakaveri.

 

-Tea-