OLEN ÄLLÖTTÄVÄ LUUSERI?

"En päässyt viime vuonna vuonna kouluun. Vaikka kuinka itselleni väitänkin, että  hain ns. läpällä ja katsoin mihin se riittää on päässä myös toinen kuva. Se, kun pänttäsin pääsykoekirjaa, tein muistiinpanoja ja alleviivasin. Olin aiheesta kiinnostunut, tutkin ja pohdin. Pääsykokeet olivat yllättävän helpot, vähän niinkuin lukion terveystiedon koe. Kuitenkin opiskelupaikkojen pieni määrä ja alakanttiin menneet ylppärit jättivät minut ilman koulupaikkaa. Taas kaksi eri tunnetta, ei tunnu missään, välivuosi on paras ja se, että jos olisin viime vuonna hakenut muuallekin kuin yliopistoon, jonne otetaan 10 olisin ensi vuonna jo 2.vuoden opiskelija", näin kirjoitin välivuoteni aikana.

"Se tunne, mikä mulla nyt on: Mokasin. Mokasin ylppärit, perään pääsykokeet. Mokasin ajokortin kanssa, en ole ajanut sitä vieläkään. Mokasin SOTELIN- esivalintakokeen, sain vähemmän pisteitä, mitä odotin." - Ajatukseni nykyisen kouluni esivalintakokeen jälkeen.

Kun jokin asia ei onnistu/mene suunnitelman mukaan suutun, en kestä sitä. En halua epäonnistua.  Tunnen epäonnistumista ja torun itseäni siitäkin, että olen kipeä. En pysty tehdä, mitä olen suunnitellut, en pääse tenttiin, olen siis luuseri. Sohvalla makaava laiska mursu. 

Miksi tunnen näin? Aina, kun haluan jotakin todella paljon jännitän melkoisesti. Kun olen jännittynyt vatsaani koskee, pyörryttää ja ravaan vessassa. Jännitän niin tenttejä kuin ihan väliarviointia harjoittelussa. Jännitystä ja stressiä on minulla kahdenlaista. Ensimmäinen on minun "hyvä stressi". Silloin ajattelen, että pystyn tähän, teen parhaani. Toinen stressi muotoni on "paha stressi". Se leijuu ylläni tällä hetkellä. Helvetten, kun olen ollut migreenissä, olen huono ihminen kun en ole treenannut, olenpas ällöttävä kun makaan vain sohvalla, en ikinä selviä tästä. En saa harkkapaikkaa enkä selviä tästä harjoittelusta.

Välillä on  liian helppoa jäädä vellomaan ja lillumaan huonoon oloon. Itkeä, puhua itsestään rumasti, katsoa muita ja miettiä, että miksi minä olen tälläinen surkimus.

Välillä on heppoa jäädä oikeasti vellomaan huonoon oloon. Kun kerran aloitan puhumaan itsestäni rumasti ja näkemään itseni luuserina en pääse heti pois tilanteesta. Tuntuu myös, että on olemassa hyviä ja huonoja hetkiä elämässä. Ensin kiivetään huipulle, ollaan siellä ja kohta tiputaan alas. Ja tämä ei tarkoita, että ensin olen voittamaton ja sitten sairastun syöpään. Vaan ihan arkisia juttuja. Sitä, että viime viikolla treenasin hulluna hullun hyvällä fiiliksella, tein koulutehtäviä ja kävin harkassa. Tällä viikolla soimaan itseäni, harkassa oleminen on tuskaa, treenaaminen mahdotonta, migreeni pitkittyy ja itken sitä miksi minun pitää olla kipeä. 

Mutta hei, kyllä ne huonotkin päivät kuuluvat elämään. Minun on vaan opittava vielä taito, päästää irti huonoista päivistä. Jos mokaan annan olla, enkä itke asiaa seuraavaa viikkoa.

Mukavaa loppuviikkoa!