AJATUKSIA TYÖNTEOSTA, OPISKELUSTA JA SIITÄ MITEN OLEN KYLLÄSTYNYT SELITTÄMÄÄN ITSEÄNI

Piakkoin koittaa aika, kun suuntaan taas työelämään. Tai siis työelämässähän minä koko ajan olen ollut, mutta samalla myös hoitovapaalla. Pikkuhiljaa olen kasvattanut työmäärääni ja pian olisi tarkoitus liukua taas takaisin töihin.

Ensimmäinen vuosi oli niin ihanaa kellua vauvakuplassa, uiskennella ajassa ja olla huoleton. En unohda sitä aamua, kun istuin aamuauringossa keittiönpöydän ääressä, katselin kolmannen kerroksen ikkunasta puunlatvoja ja join kahvia. Mieleni oli niin levollinen kun tiesin, että saan elää ilman kalenteria vuoden. Sinä samana aamuna päätin alkaa kirjoittamaan aktiivisesti blogia ja pienen käynnistyksen jälkeen TiiPii näki päivänvalon.

Viime aikoina olen miettinyt paljon opiskelua ja työntekoa. Ihan rehellisesti sanottuna olen ikuinen opiskelija. Katselen vähintään joka toinen päivä erilaisia koulutuksia tai kursseja, joihin haluaisin osallistua. Osallistusisin heti esimerkiksi johonkin digitaalisen markkinoinnin koulutusohjelmaan, jos se olisi mahdollista. Nyt pitää tehdä suunnitelma ja säästää, jos aion idean toteuttaa ja sinä aikana ahmia ilmaista informaatiota. Minun osaltani opiskelu ei lopu koskaan, mutta ehkä vielä suurempi haaste ja toive on löytää/ luoda työpaikka, johon pystyn suhtautumaan intohimoisesti.

Olen näet sellainen tyyppi, että olen antanut asioille itsestäni jo pitkään vähän liikaa. Vasta viime aikoina olen tajunnut priorisoinnin ja sen, ettei minun kannata suhtautua ihan niin vakavasti kaikkeen kuin ns. sydänasioihin. Kaikki energia ja voima pitäisi osata kanavoida oikein, ja sitä minä varmasti tulen läpi elämäni opettelemaan. 

Minähän en oikein koskaan ole osannut ajatella järjellä. Tiesin jo ylä-asteella, että suuntautuisin jollekin taidealalle. Menin kuitenkin lukioon, koska kaikki kaveritkin meni ja lukiosta päädyinkin sitten sirkuskouluun. Enkä muista, että äitini olisi koskaan kyseenalaistanut valintaani tai kertonut, että on olemassa tietynlainen maailma, jossa pitäisi tehdä niin tai näin. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hän antoi minun mennä menojani. Näki varmaan, että tulen jokatapauksessa ehjänä kotiin.

Joskus olen miettinyt, että pitäisikö etsiä ala, jolla on hyvä työllisyystilanne välittämättä siitä, että sydämeni kuivuu rusinaksi. Mitä pidemmälle alan asiaa ajattelemaan, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, ettei se veisi puusta pitkälle. Pelkkä järjen äänen kuunteleminen tekisi minusta onnettoman. 

Vuosien varrella olen harkinnut luonnonvara- alaa, liikunta- alaa (muutakin kuin sirkusta), muotoilua tai media- ja viestintä- alaa. Loppujen lopuksi päädyin muotoiluun. Muotoilun koulutuksen jälkeen tein töitä kenkä- ja vaatekaupassa visualisti- myyjänä, ja sirkustreenejä olen vetänyt toisena työnäni kohta yli 10 vuotta. Välillä olen vieraillut myös ohjaajana voimistelijopiden tontilla. Sirkusalan koulutukseni ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

Olen tehnyt elämäni aikana paljon erilaisia töitä ja kyllä niistä on se hyöty ollut, että yleensä aina pääsee johonkin paikkaan tekemään jotain, kun omaa vähän kokemusta sieltä ja täältä. Tunnen siis olevani jollain tavalla turvassa.

TiiPii

Muutaman periaatepäätöksen, olen tässä äitiyslomani/ hoitovapaani aikana tehnyt, joka liittyy sekä työhön ja vapaa- aikaan. Tulevaisuudessa järjestän asiat niin, että minulla on myös aikaa keskittyä itseeni. Olen huomattavasti parempi ihminen, kun minulla on se keho, joka minulle kuuluu ja liikunnasta saatavaa mielihyvää ei korvaa mikään. Olen huomattavasti parempi ihminen, kun saan purkaa luovuuttani johonkin.

Tavallaan minusta tuntuu, että olen ollut hetken itseltänikin hukassa ja se katoaminen on alkanut jo kauan ennen raskautta. Lueskelin nimittäin vanhaa blogiani ja huomasin kirjoituksista, että mitta on alkanut täyttymään jo useita vuosia sitten. Huomasin myös, että minulla on/ on ollut hirveä tarve varmistella ja selitellä itseäni. 

Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, koska usein asioita pitää selittää juurta jaksain, jos haluaa joidenkin ymmärtävän edes puolet niistä, mutta jotain olen minäkin näiden vuosien aikana oppinut:

Minun ei tarvitse puolustella itseäni. Selittää sitä kuka olen.

Sitä, että minulla on oltava aina joku juttu, johon purkaa luovuutta. Äitiyslomalla perustin tämän blogin juurikin siksi. Sitä, että haluan opiskella ja tehdä "omaa juttuani", enkä tyytyä yhtään vähempään. Sitä minä tässä etsin ja olen jo pitkään etsinyt. Viis siitä, vaikka etsimiseen menisi koko elämä, sillä se tekee matkasta mielenkiintoisen, muistettavan ja juuri sellaisen kuin sen kuuluu olla. Sitä, että haluan työn olevan myös elämäntapani ja haluan viettää lounastaukoni kahviloissa ja vapaa-aikani joogamatolla, hiljaisuudessa, metsässä tai tietokoneella.

Sitä, että suutuin niin paljon kemikaaleille, että olen viimeisen kahden vuoden ajan pessyt hiukseni ruokasoodalla, ruisjauholla, etikalla, Flown palashampoolla ja hyvin harvoin shampoolla. Sitä, että ostin ensimmäisen deorantin kahteen vuoteen viime kuussa. Sitä, että kuljin koko viime talven ilman kaulaliinaa, koska en löytänyt sopivaa. Suutuin myös tekokuiduille, mutta nyt olen aavistuksen leppynyt. Sitä, että pesen pyykkini pesupähkinöillä, koska en siedä silmissäni yhtään pyykinpesuaineita. Koitan varmaan pyykkipalloa tai pyykkiraastetta jossain vaiheessa. Huuhteluaineista en halua edes puhua.

Sitä, että aistin ehkä normaalia enemmän ihmisten tunnetiloja ja äänensävyjä tai sitten vaan välitän niistä liikaa. Sitä, että olen ymmärtänyt, että olen hiukan lojaalimpi ja empaattisempi kuin osa porukasta. Ja sitä, ettei minulla ole aikomustakaan muuttua kovemmaksi ja välinpitämättömämmäksi. Sitä, että kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin, joita muut eivät edes aina huomaa. Sitä, että tunnen välillä järkyttävää ahdistusta ihan pienistäkin asioista ja toisaalta pystyn olemaan täysin seesteinen, vaikka koko muu maailma sekoaisi.

Sitä, että mielestäni silloin kun ihminen tarvitsee tukea, ei pitäisi olla väliä kuka on oikeassa tai kuka väärässä, vaan silloin pitäisi istua alas, halata ja sanoa, että kaikki järjestyy, ja kävi mitä kävi, minä en katoa koskaan ja olen valmis kaatamaan puoli maailmaa kanssasi.

Sitä, että haluan kuluttaa rahani välipaloihin ja luomuruokaan. Sitä, että eksyn kuitenkin välillä pikaruokalaan. Sitä, että tunnen niin suurta velvollisuutta suojella pallo- parkaamme, että yritän tehdä parempia valintoja. Sitä, että tunnen sitten huonoa omaa tuntoa, kun en pysty siihen tai haksahdan johonkin halpatuotteeseen ihan vaan koska se kimaltaa ja kiiltää. Sitä, että näen lähes kaiken takana hyvän idean ja ajatuksen, joskus sen ihan kauheimmankin asian. Ja sitä, että koen, että nykyajan ihmisten pitäisi kuitenkin tuoda äänensä julki jaloillaan ja ostokäyttäytymisellään.

Sitä, että olen loppujen lopuksi ihan tyytyväinen suurimpaan osaan asioista, vaikka viime aikoina olen ollutkin pahalla tuulella. 

Ja sitä, että aion rakentaa itselleni juuri sellaisen elämän, jonka ansaitsen ja haluan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä.

Ja kuitenkin haluan kirjoittaa niistä täällä, sillä tämä on juuri se paikka, jossa saan olla oma itseni, ja se jos mikä on vapauttavaa.

P.S. Kuvitukset puista on otettu loppukesästä. Halusin vielä ikuistaa puiden vihreät lehvästöt ennen kuin lehdet tippuvat pois.