Antamalla periksi voi vapautua!

Antamalla periksi voi vapautua, kukat

Entäs jos yhden kerran antaisi periksi? Myöntäisi hetken olevansa heikko. Tajuaisi, ettei kaikkea tarvitse kestää.

Ymmärtäisi, että kaikkiin meihin tulee ajanmittaan ammottavia aukkoja. Osa niistä jää tyhjäksi, osa täyttyy. Kaikkia ei edes tarvitse täyttää. 

Antaisi asioille vallan ja luvan satuttaa. Katselisi, kun ne pyörivät itikoiden lailla ympärillä ja pistelisivät. Ja kun ne kyllästyisivät, kääntyisivät suupielet ylöspäin ja käsi nousisi heittämään hyvästejä.

Ja vielä kaiken päälle huokaisi hyvästiksi ja laskisi hartiat korvista.

Antamalla periksi voi vapautua!

TiiPii, Kukat
TiiPii, kukat

Uskon, että meillä kaikilla on menneisyydessä asioita, jotka ovat olleet uhkaavia, satuttaneet ja seuraavat meitä kuin hai laivaa. Jotkut meistä käyttäytyvät kummallisesti (minä ainakin) ymmärtämättä syytä, joka saattaisi löytyä kerimällä lankaa taaksepäin. Osa analysoi elämäänsä liiankin tarkasti ja hakee merkityksiä menneisyydestä (minä ainakin). Osa ei viis veisaa tai sanovat ainakin, ettei kannata ajatella (en usko).

Kukaan meistä ihmisistä ei elä koko elämäänsä ajattelematta, vaan jossain vaiheessa jokainen meistä ajautuu nurkkaan ajattelemaan. Itse suosin ääneen ajattelemista ystävien kesken, joskus jopa ärsyttävyyteen asti.

"Ei kannata kertoa olevansa heikko", kuulin kerran. En oikein usko sitäkään.

Olen vuosikausia nähnyt unta, joka ei ole lainkaan kiva. Se on väkivaltainen, joudun puolustamaan itseäni ja paeta. Kun olen juossut henkihieverissä metsien halki kiinniottaja kannoillani, yritän liftata tienvarressa autojen kyytiin. Kaikki ajavat ohitse. Juoksen niin kovaa, että maisemat vilisevät silmissäni. Ihan kuin elokuvissa yritän hypätä autojen tielle ja pysäyttää ne. En koskaan pääse pois. Joku/ jotkut saavuttavat minut aina.

Herään. Sydän takoo tuhatta ja sataa. En koskaan pääse pois, en koskaan pääse pakoon, kaikuu päässäni herätessäni. Toisinaan uni jatkuu, jos nukahdan uudelleen.

Ja sitten eräänä päivänä pitkän ajatusleikin jälkeen myönsin sen, annoin asioille vallan ja itselleni luvan olla heikko. Menneisyys vaikuttaa minuun, oli asiat suuressa mittakaavassa vakavia tai ei, on elämäntie satuttanut, tehnyt lähtemättömiä jälkiä. Ja se on ihan ok.

Ja aikojen päästä näin unen. Sen saman painajaisen. Juoksin taas tien yli, liftasin. Nousin vanhan auton kyytiin. Istuttuani kyydissä useat kilometrit ystävällisten ihmisten kyydissä, tajusin, että olen pelastunut. Tällä kertaa ne eivät olleetkaan ikävät ihmiset, jotka ovat joka paikassa vastassa. Heräsin ja ymmärsin olevani pelastunut – vapaampi.

Ennen odotin ahdistuneena. Nykyisin kiinnostuneena. Parasta tietenkin olisi, jos uni jatkuisi siitä kohdasta, kun nousen auton kyytiin. Se auto on nimittäin menossa Venäjälle ja minä aion istua sen kyydissä, kunnes se on rajalla.

Joka tapauksessa, enää en pelkää, vaan odotan. Suuri seikkailu on edessä ja hiukan haavoittuneena ja heikkona, mutta aavistuksen vapaampana aion kohdata sen.

TiiPii

P.S. Tästä pääset lukemaan eilisen kevyemmän postauksen ja täältä löytyy eräs toinenkin ajatus.