Auringonlaskun ikuistaja

 

Se oli ihan tavallinen ilta, kun katsahdin taas ikkunasta ulos. Olin onnellisesti meren äärellä, rantaviivan tuntumassa. Aurinko ja meri huusivat yhteen ääneen minua kuvaamaan. Makasin mahallani laiturilla ja annoin hyttysten aterioida rauhassa. Mietin kuinkakohan monta kertaa auringonlasku on ikuistettu, varmaan miljardi ainakin. Liityin mielelläni siihen jonoon jatkoksi, auringonlaskun ikuistajiin.

 

Siinä on vissi ero katsooko auringonlaskua vai näkeekö sen. Näkeminen on kokonaisvaltaisempaa, ikään kuin sukeltaisi kolmiulotteisen taideteoksen sisään ja kokisi sen. Katsomalla näkee vain yksiulotteisen pinnan. Näkeminen on joskus myös ajasta kiinni. Siihen menee kauemmin. Katsominen on nopea vilkaisu siihen suuntaan. Näkeminen vaatii heittäytymistä, uppoutumista ja haluamista, katsominen on kevyempää ja hauskempaa.

Väittäisin, että empaattiset ihmiset näkevät enemmän asioita, joita useat muut vain katselevat. Joskus on helpompaa olla vain katsoja. Katsomalla voi suojella itseään, sillä näkeminen on kuluttavampaa, ja joskus todella raskasta, kun on vaikeasti ymmärrettävistä asioista kyse. Näkijä ei osaa kieltää ongelmia, vaan haluaa ratkaista ne. Toisaalta katsoja saattaa päästä helpommin ongelmien yli, koska pystyy sivuuttamaan ne sekä hyväksymään ja unohtamaan ne helpommin.

Sekä katsojia että näkijöitä tarvitaan. Kumpikaan ei ole toistaan parempi, ja samassa ihmisessä voi ilmetä molemmat puolet. Itse pystyn tekemään molempia, mutta vaakani kallistuu ehdottomasti enemmän näkemisen puolelle.

Kun olin nähnyt auringon laskun, kävelin hiljaa ylös takaisin mökkiin ja kaappasin Pisaran kainalooni. Oli aika mennä nukkumaan.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne näkemisestä ja katsomisesta tai miksei auringonlaskustakin. Ymmärrättekö yhtään mitä kirjoitan vai meneekö ohi kovaa ja korkealta? Arvostan kaikenlaisia ajatuksia.