HEI MARRASKUU! ja pari pikku asiaa lokakuusta

Marraskuu, kukka

Lokakuu meni ohitse yllättävän nopeasti ja sen lopussa olin onnellinen ja vähän peloissani, sillä olihan minulla sylissäni jotain mittaamattoman arvokasta. Nyt kun ajattelen lokakuuta, tuntuu etten muista mitään muuta kuin vauvaan ja sen isosiskoon liittyviä juttuja. Töistä on jäljellä enää ompeluajatuksia, mutta silti luovia ajatuksia pälkähtää päähän jatkuvasti. Unettomuus ja ahdistus ruokkivat luovuutta, mutta toisaalta koen olevani äärimmäisen onnellinen.

Marraskuussa olen opetellut uutta elämää ja antanut ihanien lapsieni kasvattaa minusta parempaa ihmistä, vaikkei se arjessa aina siltä tunnu. Silti ajattelen, että oman vajavaisuuden huomaaminen ja hyväksyminen kasvattaa. On myös helpottavaa huomata, että pystyn taas ajattelemaan ihan arkisia asioita, kuten sitä kaappien siivoamista ja urheilemista.

PARI PIKKU ASIAA LOKAKUUSTA

Marraskuu, kukka, kasvit

/\ JA NIIN MINÄ TIESIN SEN!

Vaikka laskelmien mukaan minun olisi pitänyt olla marraskuun alku vielä raskaana, niin tiesin koko ajan, ettei niin tule käymään. Joitain asioita vaan tietää ja vaikka jossain vaiheessa epäilinkin, että odotan vielä kuun lopulla uutta tulokasta saapuvaksi, niin kyllä minä sisimmässäni tiesin, että niin ei tule käymään.

Joten aloitin marraskuun rakastamalla erästä hyvin pientä ihmistä yhtä paljon kuin sen isosiskoakin. Niin paljon, että jopa epäilin miten rakkauteni riittää kaikkeen, kunnes tajusin että rakkaus on läsnä koko ajan. Ei sitä ole ahdettu mihinkään tiimalasiin, jossa hiekkaa on tietty määrä ja jossa aika on rajoitettua.Se on läsnä koko ajan, eikä rikkoudu tai katoa kunhan vaan muistaa hengittää.

/\ HÄN SIIS SAAPUI

Eikä edes vihdoin ja viimein, vaan loppujen lopuksi yllättäen ja hemmetin nopeasti. Ja vaikka sanoin, että aavistin, että hän syntyy jo lokakuussa niin siltikään en etanana ollut sinä hetkenä henkisesti valmiina synnytykseen. Onneksi kerkesin silti kaivella muistilokeroistani kaiken voiman ja positiiviset ajatukset, joita olin koitosta varten päässäni kehittänyt ja säilyttänyt. 

En periaatteessa saanut sitä ainutta toivetta, jonka olin synnytykselle asettanut, mutta toisaalta, jos olisin tiennyt etukäteen miten kaikki tulee sujumaan, en olisi ollut niin huolissani kaikesta. Sain pienen ja virkeän tytön, jollaista en pystynyt kuvitella olevan olemassakaan. Ja kaiken lisäksi koen itsekin olevani virkeämpi ja parempivointisempi kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen. 

Koskaan ei voi tietää millaisena lapsemme syntyvät. Tai voimmehan me kuvitella, mutta ne ovat vain kuvitelmia. Hänen syntymänsä oli ihan yhtä merkittävä tapaus kuin isosiskonsa ja ihan yhtä lailla olen pakahtua rakkaudesta. Ei se ollut mitenkään laimeampaa vaan matka hänen kanssaan oli ihan yhtä merkittävä ja erityinen kuin ensimmäisenkin kanssa.

Ja kuten olen miljoona kertaa todennut:

"Hän on täydellinen meille ja maailmalle!"

/\ PIHLAJANMARJAT JA MUUT MENIVÄT OHITSE

En kerennyt edes huomata, että ne kypsyivät. En huomannut aronioita pihapensaassa, enkä kerennyt mustikkametsään, vaikka ne nyt kypsyivät jo aikaisemmin.

Luulen kuitenkin saavani vitamiinini nyt ihan muista asioista, joten ei haittaa pätkääkään.

HEI MARRASKUU!

Marraskuu, kuivunut lehti

/\ KAAPIT EIVÄT TYHJENTYNEET ITSESTÄÄN

Ne kaapit, jotka uhkailin tyhjentäväni jo syyskuussa ovat vieläkin täynnä, enkä ole laisinkaan varma, että tyhjentyvätkö ne marraskuun aikana. Ihan yhtälailla, kun kaikki muukin menetti merkityksensä, sai kaapitkin jäädä oman onnensa nojaan. Kirppiskamatkin siirtyivät takaisin kaappiin. 

Ehkä ne liikkuvat sieltä itsestään pois tai sitten kutsun kotiini taikurin. 

Miten musta tuntuu, että aiheet loppuvat kesken, kun jauhan vaan koko ajan joistain kaapeista, kuukausitolkulla!

/\ VOIHAN PULLA!

Olen leipurin lapsi ja jossain vaiheessa elämää pääasiallinen ruokavalioni koostui korvapuusteista, berliininmunkeista, lihapasteijoista ja -piirakoista. Jossain vaiheessa niille myös tuli totaalinen stoppi. Rupesin kai silloin syömään pelkkiä kasviksia ja kevyttuotteita. Ihan yhtä onneton ruokavalio se oli kuin edellä mainittukin. 

Ja sitten tähän päivään. TSÄDÄM! Raskauden aikana pullat tekivät toisen tulemisensa. Oli pakko ostaa pulla lounastauolla. Oli pakko ostaa pulla työpäivän jälkeen. Oli pakko ostaa pulla kotimatkalle ja ajaa pyörällä pulla suussa, vaikka sataa, koska oli pakko syödä se pulla. Oli pakko ostaa pulla kotiin ja niin edelleen. Ja mieluiten vielä sellainen pulla, jossa on kermaa, kreemiä tai hilloa sisällä. 

Tällä hetkellä vieroittaudun pullasta hedelmien avulla. Että jos jossain on auttava ryhmä pullaholisteille niin viestiä saa laittaa.

Okei, justiinsa kaivoin pakastimesta pullan, mutta se oli ensimmäinen koko viikossa. Onhan tässä jo kolme päivää tätä viikkoa mennyt.

/\ OMPELU

Yhtä paljon kuin haluan syödä pullaa, haluan myös ommella. Kysymys kuuluukin: "Miksi pullan syöminen on helpompaa ja onnistuu, mutta ompelemisen aloittaminen on tuskallisen vaikeaa?"

Ja vastaus siihen on: "Pullan voi syödä nopeasti. Sen voi tunkea kokonaisena suuhun ja se onnistuu myös yhdellä kädellä. Pullan syöminen ei vaadi ennakkovalmisteluja, eikä se se odota aikaa, kun kaapit ovat siivottu. Jostain syystä siis ajattelen, että voin ommella vasta, kun lattiat ovat puhtaat ja kaapit on siivottu."

Ja ratkaisu tähän kaikkeen on: "Unohda ne hemmetin kaapit! Tein analyysin olevani aika passiivinen ihminen tietyissä asioissa, joten ehkä puran kontrollin haluni kaappeihin. Ehkäpä oikeasti rakastan kaappeja ja siisteyttä. Joten jos haluan ommella on minun unohdettava kaapit hetkeksi ja ommeltava kaatopaikalla. Kuulostaa yksinkertaisemmalta mitä se on.

/\ OIKEASTI EN TULE SAAMAAN MITÄÄN AIKAISEKSI

Ja se on ihan ok. 

Siinä käy nimittäin niin, että kuulen vienon äänen joka kutsuu minua. Otan äänen aiheuttajan syliini ja unohdun istumaan tunniksi sohvalle. Sillä aikaa Napero on löytänyt vessapaperirullan ja askarrellut siitä sängyn peittoineen päivineen nukellensa. Seuraavaksi huomaan, että hän raahaa vauvan kylpypyyhettä pitkin lattiaa, jota ei ole imuroitu ainakaan viikkoon, ja päätän, että nyt me lähdemme ulos. 

Väittelemme puolentunnin ajan kuuntelemmeko enää yhtään Hevisaurusta vai lähdemmekö ulos. Sen jälkeen puemme puolituntia ja kun vihdoin tuuppaan kärryt ulos ovesta huomaan, että kello on niin paljon, että kohtahan parempi puoliskoni tulee töistä ja nälkäkin olisi. 

Ulkona yritämme elää kuin viimeistä päivää. Käymme kävelyllä ja lähimmässä puistossa ja yritän hetken olla muutakin kuin tiuskiva ja hötkyilevä noita-akka tai elävä kuollut. Tässä on nimittäin ollut usean kuukauden halloweenit päällä.

Ja pidimme me ihan oikeasti juhlatkin, joissa minä olin edellä mainittu oma itseni, Napero oli yhtä aikaa pelottava ja söpö yksisarvinen ja se kaikkein pienin oli muumio. Hän oli kietoutuneena ihanaan luonnonvalkoiseen villapeittoonsa, jollainen jokaisen vauvan kuuluisi saada syntymälahjaksi.

Loppuillan mietin niitä kaappeja ja yritän saada jotain aikaiseksi kunnes huomaan, että on jo ilta ja pitää käydä nukkumaan. Nukahdan lopulta sänkyyn, jossa on liian ahdasta niin, että muumio on kainalossani ja toisella kädellä pidän kiinni Pisaran kädestä. En uskalla liikahtaa ja ajattelen, että meistä pitäisi ottaa kuva ylhäältä päin, sillä siinä kuvasta saattaisi ilmetä rakkaus lapsiini ja yön rauha. Enkä edes inhoaisi silmäpussejani tai harmaita hiuksiani, sillä se kuva olisi samaan aikaan realistinen ja kaunis.

Marraskuu, kuihtunut lehti

Alan ehkä pikku hiljaa muistuttamaan taas raivoavan taaperon sijaan aikuista tai ehkäpä kehityskaareni kulkeutuu taas kohti kyselyikää, sillä uskoisin, että seuraava postaukseni tulee sisältämään taas asioita, joita ihmettelen. Jälleen kerran.