Katkelma arjestamme - Onnellisuuden elementtejä ja yksi unohtunut unelma

Lumi, askeleet

Päivinä jolloin saamme auringon kiinni suuntaamme leikkipuistoon. Kun valo heijastuu hangesta ja ilmoilla on pieni pakkanen, on kenen tahansa helppo hengittää. Usein hän haluaa keinua ensimmäisenä ja minä nipistelen hänen varpaitaan, joka kerta kun ne tulevat lähelleni. Toisinaan saatan hetken selata puhelinta. Ihan niin kuin siellä nyt olisi jotain tärkeämpää kuin hänen nauravat silmänsä. 

Hän muistuttaa talveksi hankitussa tupsupipossaan vähän pandakarhua vaikka värit ovatkin käänteiset.

"Miten hauskaa olisi joskus tehdä pandapuku naamiaisiin", ajattelen, ja samaan hengenvetoon tajuan, että olen ajatellut niin ennenkin.

Vain eläin on ollut eri: pupu, kilpikonna ja yksisarvinen. Yhtään pukua en ole hänelle vielä tehnyt. Olimme yksisarvisia Halloween-juhlissa, jotka järjestettiin ystäväni kotona. Hänelle oli valittu väreihin sopivat vaatteet, mutta ei pannan laittamista päähän ja hännän kiinnitystä hameeseen voi ihan vielä puvun teoksi sanoa. Olimme silti hieno hevospari valmiina juhlimaan. Yksisarvisilla on oikeus juhlia halloweenia siinä missä muillakin otuksilla, vaikka ne eivät ihan väriteemaan istukkaan.

Taapero, keinu,

Auringonsäteet tuovat onnea. Sen voi harva kieltää, ja silloinkin pitää olla erikoisen musta sielu. Pääsisimmeköhän ensi kesänä jo metsäretkelle, edes lähimetsään, edes tunniksi? Talven metsäretkillämme on ollut läsnä kukkuja. Ajattelen lähtiessämme: "Hän nukkuu kyllä!". Simsalabim, kukkuja on hereillä kuin taikaiskusta, kun astun metsän ovesta sisään. 

Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Hän haluaa tehdä omiaan. Niin minäkin haluan. Kuka nyt haluaisi istua kantorepussa, jos voi konttailla ympäriinsä, harjoitella kävelemistä tai huiskia ympäriinsä vailla huolen häivää. Ottaisipa joku huoleni. Veisi kannellisessa korissa pois ja kuoppaisi maahan. En kaipaisi niitä.

En sitten yhtään!

Taapero, liukumäki

Lastani kaipaan sen sijaan jatkuvasti. Vaikka välillä toivon pääseväni autiolle saarelle meditoimaan, ikävöin ainokaistani jo ennen kuin joudun olemaan hänestä erossa. Vaikka tiedänhän sen, hyvää se tekee molemmille. Varsinkin kun lapsi tuntuu jo olevan valmis olemaan joitakin aikoja erossa.

Unohdin kirjoittaa unelmapostaukseen /\ KLIK /\, että yksi unelmistani on hiljaisuus ja seinä. Seinä, johon olisi kiinnitetty telkkari, johon olen nykyisin paremmissa väleissä. Telkkarin edessä olisi ovet, jonka taakse sen voisi piilottaa. Ehkä se voisi olla upotettuna seinään. Viha-rakkaussuhde minulla on sen mölisijän kanssa, joka huutaa aivan liian usein iltaisin ja aivan liian kovaa. Minä huudan sille sitten takaisin, jolloin se hiljentää volyymiaan tai nielen kiukkuni ja suljen oven, jotten kuule kuin vaimeaa mölinää.

Lapseni ääntä minä rakastan. Syntymän jälkeen luulin häntä linnuksi, kun hän piipitti sairaalan muovisesta sängystä. Toisena yönä sairaalassa yritin paniikissa nukuttaa häntä omaan sänkyynsä. Olisinpa vain ottanut viereeni itsevarmasti ja sulkenut hänet syliini. Pelästyin kätilöä, joka vei hänet ensimmäisenä yönä, koska nuokuin imettäessäni väsymyksen ja verenhukan takia. 

Mutta tiedättekö toisena yönä sairaalassa kasvoin äidiksi. Minä päätin, että häntä ei enää viedä yhtään mihinkään. Pidin häntä rinnallani koko yön ja sinä yönä itsevarmuuteni kasvoi aivan uusiin mittoihin. Tunsin vauvaani niin valtavaa kiintymystä, että olin jälleen kerran valmis menemään vaikka kallion läpi, tällä kertaa vain oikean asian puolesta.

Leikkipuistossa hän usein haluaa kiertää kaikki telineet ja laitteet. Hän konttailee lumessa ja haluaa mennä hiekkalaatikolle silittelemään routaista hiekkaa. Ehkä hän yrittää sulattaa jään. Kiikkumassa käymme ainakin kaksi kertaa, sillä pakahdun onnesta, kun hän kikattaa keinuessaan. 

Jos minulla olisi vain yksi päivä aikaa hänen kanssaan, viettäisin sen heräämällä hitaasti, nauttimalla aamiaisen ja sen jälkeen veisin hänet ulos leikkimään. Onneen ei tarvita kuin aurinko, hitaat aamut ja ulkoilma.