Ihan tavallinen kukka ja ihan tavallinen elämä

Kukka

Aurinko ei saanut minua sinä päivänä hymyilemään niin paljon kuin olisin halunnut. Aurinko nyt kuitenkin sattui olemaan olemassa ja se sattui paistamaan kirkkaana lähes pilvettömältä taivaalta. Minä makasin terassilaudoituksen päällä. Pystyin hetken hengittämään niinkuin ihmisen oikeasti pitäisi – keuhkot täyteen ilmaa ja tyhjäksi.

Ah, olin hetken niin onnellinen ja niin oli myös rattaissa nukkuva lapseni. Huolenaiheeni siitä onko taaperoni onnellinen nosti silti taas päätänsä, sillä olin itse varsin melankolisella tuulella hetkellisestä onnentunteesta huolimatta. Tämä elämä taistelee minua vastaan minkä kerkeää, enkä kerkeä edes suojata kasvojani, kun se jo iskee oikealla suoralla vasten pläsiä.

"Alan treenata jotain itsepuolustuslajia", ajattelin.

"Ja näytän sille närhen munat", jatkoin itsekseni.

Elämälle siis. Minä en aloittanut tätä tai aloitinpas. Jos omaa elämistä nyt voi riidan haastamisekseksi kuvailla. Ja jälleen kerran rupesin psyykkaamaan itseäni.

"Mikään ei kestä ikuisesti ja aurinko on aina olemassa", hoin mielessäni kyllästymiseen asti, kunnes annoin auringon ottaa minut valtaansa ja nukahdin. 

Kukka

Avatessani silmäni näin paitsi muurahaisen niin myös kukan. Ihan tavallisen keltaisen kukan.

"Voi hemmetti, minä haluan ihan tavallisen elämän", ajattelin.

Tai ei, en minä halua tavallista elämää vaan haluan elää ja olla tavallisesti. Ihan muina miehinä siis. Ilman mitään kummallisuuksia. Haluan, että suurin huolenaiheeni on se mihin olen laittanut avaimeni tai olenko taas jättänyt lompakkoni johonkin. Voin juosta sen perässä vaikka satakilometriä, jos saan elämästäni nämä saastat siivottua edes siedettävälle tasolle.

"KUULETKO? Siedettävälle tasolle", huusin mielessäni, enkä edes tiedä että kenelle.

Ehkä eniten itselleni. Sitten mietin kliseitä aikuisuudesta. Tätäkö se on. Että katkeruus vaivaa niin pahasti, että meinaa tukehtua ja suusta pulppuaa huonoina hetkinä pelkkää kyynisyyttä ja sitten ei edes tiedä, että kenelle on katkera. Itselleen vai elämälle noin ylipäänsä. "

Ehei, tämä on vain vaihe", hoen itselleni taas ja jatkan sen ihan tavallisen keltaisen kukan tuijottamista.

32, olen 32 vuotta ja minulla on yksi lapsi. En minä vieläkään tunne täyttäväni joitakin tympeitä aikuisen ihmisen kriteereitä, jos sellaisia nyt edes on olemassa. Ei se lapsi ihmisestä aikuista tee vaan vanhemman, ellei aikuisuus sitten ole sitä, että ottaa itse vastuun omasta onnellisuudestaan ja elämästään, sekä pyrkii ensisijaisesti ymmärtämään itseänsä.

Ehkäpä siinä onkin se salaisuus. Aikuisuuden salaisuus. Pintaa syvemmällä taas.

Kukka, nuppu
Kukka, nuppu

Kampean itseni terassilta ylös ja alan syömään viinirypäleitä sekä huomaan, että sen tavallisen kukan vieressä kasvaa nuppuja. Ihan pieniä ja hirveän suloisia. Ajattelen, että elämä on kuin suuren suuri tavallisten kukkien keto. Kedolla nähdään tuhansia erilaisia elämänkaaria ja ne kaikki ovat yhtä merkittäviä.

Vaivun taas hetkellisesti melankolisuuteen ja ajattelen, että ei se ole niin tärkeää mikä kukka olen, sillä kaikki ne kuitenkin lakastuvat ennen pitkään. Onneksi en kerkeä pidemmälle ajatuksissani, sillä kuulen vaunuista epämääräistä liikehdintää ja syöksyn nostamaan taaperon sieltä alas. 

Näen lapseni kasvot ja siinä hetkessä olen valmis taas loistamaan. Tänään ei ollut päiväni, ehkei se ole vielä huomennakaan, eikä ylihuomenna.

Mutta aivan varmasti minun päiväni tulee vielä joskus, ja nuo pienet kasvot on yksi syy lisää odottaa sitä.

Lue myös muita ajatuksiani:

Taaperon pelastamasta mustasta aamusta

Onnellisuuden elementeistä ja yhdestä unohtuneesta unelmasta

Suunnattomasta ikävästä