Imetysakrobaatteja - Tarinamme ei vielä ole ohi

Luin Hempee- blogin imetystarinan /\ KLIK /\ ja ajattelin jakaa omani:

Kun sain ensimmäisen kerran Pisaran sairaalassa rinnalleni, en tiennyt olevani jonkin asteinen laktivistiäiti. Tosin vihjailin siitä jo tässä postauksessa /\ KLIK /\. En etsinyt raskausaikana juurikaan tietoa imetyksestä ja kiersin kauppojen imetyshyllyt kaukaa. Minä todella kuvittelin, etten koskaan tule tarvitsemaan sitä ärsyttävän näköistä suppiloa ja pumppua, eikä minulla ollut hajuakaan rintakumeista. En uhrannut ajatuksiani imettämiselle, mutta ajattelin aikovani yrittää, sillä tiesin sen kuitenkin olevan luonnollinen ravinto vauvalle. Suhtauduin imetykseen lähinnä pakollisena toimenpiteenä, joka tulisi vähän kuin kaupanpäällisenä vauvan mukana. Ajatus ei kiehtonut minua, mutten aikonut luistaakkaan siitä, sillä koen imetyksen yrittämisen lähes jokaisen äidin vastuuksi.

Kotiuduttuani sairaalasta löysin itseni pompottelemasta jalkapallonkokoisia rintojani - Valehtelen! Jos niitä olisi koskenutkaan olisivat ne räjähtäneet – ja ihmettelemästä miksi hemmetissä kukaan haluaa silikonit ja miksei kukaan kertonut minulle, että nainen voi muuttua vesiputoukseksi poikasen pyörähdettyä pesästään. Ikävöin mandariinejani todenteolla ja seuraavien viikkojen aikana kuvitelmani siitä, että pääsen taas käyttämään normaaleja vaatteitani suihkusi maidon mukana milloin mihinkin. 

Vaikka aiempi "työhullu - minäkestänkaikenjamenenyksinäniläpiharmaankiven - olenseikkailijajavapaa- minäni" vakuutteli, ettei mikään tule muuttumaan ja pysyn tasan tarkkaan samanlaisena kuin ennenkin, on se myönnettävä kuitenkin. Minä sekosin, kun hän syntyi, opin aivan uudenlaista rakkautta ja muutuin parempaan suuntaan, ainakin itselleni. Maailmastani tuli merkityksellisempi. Minä keinuin omassa äitimyytissäni lämpimästi ja onnellisesti lapsi rinnalla ensimmäiset kolme kuukautta ja pikku hiljaa sen jälkeen olen nakertanut reikää sen myytin kylkeen. Ei minua silti ole mistään tarvinnut etsiä. Tässä minä seison samanlaisena kuin ennen hiukan vahvempana vain.

Onneksi Pisaran toisena sairaalayönä alkanut hyvä ruokahalu jatkui kotiin asti, ja se on ollut yksi suurimmista tekijöistä imetyksen onnistumiseen. Uskon läpi yön syömisen antaneen oman boostinsa maidonnousuun ja olen kiitollinen, että elän äitinä tässä ajassa, jolloin kaikki tieto on saatavilla. Usein se maito ei nimittäin mihinkään lopu, vaan vauvalla on vain tiheän imun kausi. 

En koskaan kuvitellut millaista kipua imetys voi aiheuttaa. Itkin ensimmäiset viikot lähes joka kerta, kun takiainen tarrasi kiinni saaliiseensa liian pienellä imuotteellaan, ja hammasta purren selvisin jokaisesta kerrasta eteenpäin. Kun jalkapalloistani alkoi pudota nahkariekaleita, päätin järjestää ghostbustersseille töitä paikallisessa Prismassa, sillä livuin käytävällä päämäärätietoisesti kalpeassa lookissani punaiset silmät kiiluen kyyneleistä, kohti imetysosastoa anelemaan apua ärsyttäviltä suppiloilta ja samalla rukoilin rintakumeilta ystävyyttä ja suojelua sekä kotiutin kaalin kylmäkaappiin. Kylmä pintarikottu kaali oli siihen aikaan taivaani.

Kuka olisi silloin uskonut, että meistä vielä tulee imetysakrobaatteja, joille imetys ei ole temppu eikä mikään, vaan hienosti rullaava voimaannuttava ja luonnollinen (ja joskus vähän ärsyttävä) rutiini. Imetyksen tuen Facebook- ryhmän – luojalle kiitos siitä – avulla /\ KLIK /\ selvisi, että haasteemme oli liiallisessa maidontuotannossa ja sieltä poimittujen vinkkien avulla jalkapallot talttuivat loppujen lopuksi normaalimpaan kokoon ja helpommin syötäviksi. Taidan olla kiitollisuuden velassa eräälle ystävälleni, joka ryhmästä minulle vinkkasi vähän ennen tai jälkeen synnytystä. Keskusteluja luettuani alkoi laktivisti pikkuhiljaa nostaa päätänsä ja nyt satoja tuijotuksia ja imetyskertoja rikkaampana, en voi kuin ihailla äitejä, jotka yrittävät ja selviävät voittajina paljon kivisimmistäkin poluista, mitä meidän omamme on ollut.

Täytyy kuitenkin sanoa. Me pääsimme helpolla. Emme joutuneet taistellemaan suuria rintatulehduksia tai tukoksia vastaan, mutta selvisimme voittajina omasta taistelustamme. Selvisimme, vaikka aluksi hormonihöyryissäni olin varma, että vauvani kuolee nukkuessaan, jos se ei syö tarpeeksi usein ja synnytysosastolla kyselin hädissäni kätilöiltä pitääkö vauvan syödä joku tietty minuuttimäärä, että se tulee kylläiseksi. Selvisimme, vaikka raivaroimme ja asuimme sohvalla päiväkausia. Selvisimme, vaikka olin haljeta empatiasta, kun vauva itki lohduttomasti perääni käydessäni vessassa. Selvisimme, vaikka vietimme useita öitä vain syöden ja syöden kylki kyljessä nukkuen. Selvisimme, vaikka kipu säteili varpaista päähän asti.

Paras vinkkini imetystä yrittäville on itseensä luottaminen ja tiedon etsiminen. Muista, että imettäväksi äidiksi opetellaan ja vaikka äidinmaito on paras ja luonnollisin ravinto vauvallesi, ei äitiyden arvoa mitata imetys- tai korvikemittareilla. Tärkeintä on yrittäminen. Vauvallesi olet korvaamaton joka tapauksessa!

Millainen on sinun tarinasi? Meidän ei ole vielä ohi.