JA KUULE, SIIHEN NÄÄNTYY ENNEMMIN TAI MYÖHEMMIN

Luin Uuden Muusan kirjoituksen perfektionismista ja muistin, että siitäkin on kirjoitettava. Ehkä olet kärsinyt samasta taudista kanssani?

Minä en ole täydellinen, eikä maailma ole lähelläkään täydellistä. 

Olen aina tiennyt, että jossain on iso musta aukko, josta pulppuaa maailmaan epätäydellisyyttä. 

En koskaan ole ollut kympin oppilas vaan ihan tavallinen seiska. Olin seiskana ihan tyytyväinen. Jossain vaiheessa tuli sitten tarve korottaa seiska kymppiin, enkä ole oikein vielä päässyt selville mikä siinä oli perimmäinen syy. Ehkä reippauden syndrooma otti ylivallan.

Ehkä mittani vaan tuli täyteen "herkkäujo"- hokemaa ja päätin alkaa kasvamaan omaksi itsekseni.

Jossain vaiheessa sitten tajusin maailman tuulet. Sen että on olemassa ihmisiä, jotka yrittävät puhaltaa kaikkia muitakin omaan putkeensa välittämättä lainkaan siitä, etteivät kaikki halua leijailla saman tuulen helmoissa.

Pyh, sanon minä ryhmäpaineelle ja siinä on varmaan syy miksi usein tunsin tippuvani kyydistä pois.

Ja kun tunsin olevani vain sivustakatsoja, päätin näyttää tälle maailmalle. Yritin siis pyrkiä parhaaseen lopputulokseen ihan yksin.( VIRHE!) Ja kun yrittää pyrkiä parhaaseen lopputulokseen niin tuntuu, ettei mikään muu kelpaa.

Ja kun mikään muu kuin omasta mielestä täydellinen ei kelpaa, niin sitä helposti takertuu sellaisiin asioihin, jotka rajoittavat kehittymistä.

Aina edessä on joku este, joka hidastaa menoa. Aina on joku syy miksei voi tehdä haluaamaansa asiaa. Täydellistä lopputulosta, johon pyrkii ei ole. Ja siksi mistään ei tule ikinä valmista. Kaikki on myöhässä ja deadlinet senkun paukkuu. On parempi piilotella kuin paljastaa epätäydellisyytensä.

Ja kuule, siihen nääntyy ennemmin tai myöhemmin.

Minulle perfektionismi iski vasta aikuisiällä. Jos sinäkin kärsit samasta taudista niin minulla on sinulle helpottavia uutisia:

Perfektionismin jälkitilana tulee suvanto.

Suvantovaiheeseen pääsee vain päästämällä irti perfektionismin nahkaisesta kahvasta. Todella tiedän miten tukevan otteen siitä kahvasta saa. Roikuin siinä monta vuotta tavoitellen olemattomia. Horisontissa siinsi asema ja valta, jota ei edes ole olemassa. Loppujen lopuksi ote kahvasta lipeää. 

Ja silloin kuin päästää irti saa aikaan myös parempia tuloksia.

Ja ei, en ole saanut mitään merkittävää aikaan, jos sitä mitataan työelämässä menestymisenä tai materiana. Sillä mittapuulla mitattuna olen menettänyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta olenkin saanut jotain ainutlaatuista tilalle – oman keskeneräisen ja ah niin epätäydellisen itseni.

 Ja kaikessa epätäydellisyydessäni rakastan itseäni enemmän kuin koskaan,sillä vain hyväksymällä kaikki tunteensa ja mustankin puolensa voi olla vapaa.

Ihan rehellisesti, samalla kun soitan epätäydelliselle itselleni fanfaareja, näen tässä maailmassa paljon enemmän epäkohtia kuin koskaan ennen. Ja asian kaikessa ristiriitaisuudessa minun on nyt kerättävä kaikki rohkeuden rippeeni ja etsittävä kaikelle paikka ja opeteltava rakastamaan tätä maailmaa uudelleen.

Tällä kertaa vaan niin, etten uhraa itseäni sille!

P.S Mun tietokoneen sydän sykkii sittenkin <3 Se tarvitsi vaan hiukan aikaa ja erillisen näppäimistön.

Jos haluat lukea lisää syvällistä diipadaapaa, niin löydät niitä tästä:

Aforismeja onnesta: Anna itsesi muuttua

Aforismeja onnesta: Anna maailman pyöriä!

Aforismeja onnesta: Aurinko on aina olemassa!

Aforismeja onnesta: Ole se riittää!