Jos aina odottaa jotain, niin milloin sitten oikein tulee onnelliseksi?

Luonto, unelma

Jos vaan odotan, että muutan merenrannalle hirsitaloon, en huomaa, että joka kerta kun astun ovesta sisään ohitan yhden auringonlaskun. Joka kerta olen hetken vanhempi. Ja kun olen miljoona hetkeä vanhempi, olen kuluttanut koko elämäni hirsitalon odottamiseen, vaikka olisin voinnut olla ihan onnellinen auringon alla teltassa pihalla.

Valossa, raikkaudessa, rakkaudessa ja vapaudessa olen kotonani.

Jos odotan, että olen vihdoin urani huipulla, en huomaa, että työskentelen vuosikausia upeiden työkavereiden kanssa. Menetän monta hienoa ystävää, koska jälleen kerran odotin, ja useimmat keskusteluista koskivat vain uraani ja sitä mitä haluan saavuttaa. 

Kaikki mitä tarvitsen on vain ystävällisyys, empatia, dialogit ja pisara tulevaisuuden tavoitteita.

Jos olisin odottanut, että maailma on valmis ja tähdet ovat kohdallaan ennen kuin tein lapseni, olisin menettänyt aidon itseni. Istuisin vieläkin valtaistuimellani kuristumassa. Puhuisin vain urasuunnitelmista ja kuvittelisin olevani korvaamaton. Olisin saatt6anut hukata itseni kokonaan.

Se mitä tarvitsen on aito rakkaus ja lapsellinen viattomuus.

Enää en odota niin paljoa. Tänään elän. Ja kun sää on sellainen, että se tuo mieleen meren, päivitän suunnitelmani hirsitalosta ajantasalle. Satun tietämään, että mihin ikinä pääsenkin, auringon alle tai hirsitaloon, en tule kuolemaan onnettomana.Ympäröin itseni hyvillä ihmisillä ja elän sovussa maailman kanssa. Huomaan hetkessä onneni.

Koska jos aina odottaa jotain, niin milloin sitä oikein tulee onnelliseksi?

Isä ja lapsi

Aina me odotamme jotakin. Sitä että on auto, talo, telkkari ja kissa – puitteet kohdallaan. Moni hyvä hetki menee ohitse, koska odotukset pilaavat ne. Jos keskittyy liikaa odotuksiin, päämäärä sumenee. Ei enää itsekään tiedä mitä yrittää, mikä on tärkeää ja mikä on päämäärä.

Joitakin vuosia sitten kuvittelin tietäväni mitä halusin ja tiesinkin, mutten pystynyt priorisoimaan asioita tärkeysjärjestykseen, vaan pyrin sumeasti päämäärään ja kuvittelin, että myöntyminen ihan jokaiseen asiaan, on ainut tie onneen. Sittemmin olen ymmärtänyt, että haaveilu on se, joka pitää onnellisena. Että on jotain mitä odottaa, mutta ei silti odota koko ajan ja pyri veri päästä valuen tavoitteihinsa. Haaveilu ei ole haahuilua, vaan tärkeä taito.

Onko odotus oikeasti uusi talo vai ympäristö, joka on turvallinen, valoisa ja kotoinen? Entä jos asunto on valoisa ja valkoinen, mutta sydän ei ole kotona? Entä jos tunne siitä, että jotain puuttuu on liian vahva?

Olen jo tämän blogin ensimmäisissä postauksissa puhunut siitä, että koti kulkee mukanani. Yhä ja vieläkin uskon, että koti on enemmän ihmisessä kuin paikassa. Ja uskonkin, että jos on suurinpiirtein tasapainossa, se näkyy myös kodissa. Ainakin omassani. Koti voi kuvastaa ihmisen sisintä ja parhaassa tapauksessa on mahdollisuus rakentaa kodista sen asukkaiden sielunmaisema.

Valitettavasti olen myös varsin tietoinen, että asunnon fyysisetkin ominaisuudet vaikuttavat viihtyvyyteen: materiaalit, ilman raikkaus ja valon määrä. Siitä huolimatta kaikesta voi selvitä, kun on unelmia, uskoa tulevaisuuteen ja tahtoa toimia. Jos aina odottaa, eikä koskaan toimi, ei myöskään löydä kotiansa.

Ja entäs kun kaikki onkin siinä kiireettömässä aamukahvipöydässä ihan vain kerrostalossa ja ikkunasta ulos katsoessa tulee kuin tuleekin meri mieleen. Ajatus hirsitalosta, omasta unelmasta kipinöi vahvana. Henki kulkee ja samassa pöydässä on rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset. Siinä on kaikki.

Hetki, unelma ja rakkaus.

Lue myös:

Nokkosipsit ja asiat jotka tekevät nokkosista niin erinomaisia

Lähimatkailulähettiläät – Muuallekin kuin metsään

Ulkotreenivinkkejä kevääseen /\ Keskiviikko- lehti