Jos huominen olisi viimeinen päivä

Luonto, lehdet, TiiPii

Mies, jolla on puolipitkä harmaa parta ja puolipitkät harmaat hiukset istahtaa viereiseen kahvilapöytään. Hän asettaa mustan salkkunsa pöydälle ja menee tiskille. Miehellä ei ole niin kiire, ei minullakaan. Salkussa huomioni kiinnittää sen ryhdikäs olomuoto ja vetoketjun välistä esiin tuleva punainen varsi. Roskankerääjä on ensimmäinen arvioni. 

Kun mies palaa tiskillä, haluaisin kysyä minne hän on menossa, mutten saa suutani auki. Tyydyn juomaan omaa teetäni. Vanha mies juo kahvinsa ja kysyy tiskiltä neuvoa. Jään tuijottamaan huonotapaisesti hänen peräänsä. Sinne meni mies, jolla on oma tarinansa, joka ei minulle kuulu, mutta jonka haluaisin tietää.

Istun kerrankin kiireettömästi kahvilassa, se on lempipuuhaani ja mieleeni juolahtaa ajatus:

Aurinko, päivä, lehti

Mitä minä tekisin, jos huominen olisi päivistäni viimeinen?

Heräisin ylös yhdeksältä ja joogaisin ja meditoisin vähän, koska tietäisin, että se tuo päivääni rauhan. En kiirehtisi mihinkään, vaan odottaisin ihan rauhassa, että tuttu käskevä ääni sängystä huutaisi:

-Äiti, tuu tänne!

- Kipittäisitkö äitin luokse?

- Ei! Äiti tuu tänne.

Menisin katsomaan maailman kauneinta venyttelevää lasta ja kantaisin hänet vessaan. Metsästäisimme värikkäitä hammaspeikkoja suusta ihan niin kuin kaikkina muinakin aamuina ja toivoisin, etten tietäisi, että tämä kerta on viimeinen.

- Hän muistaa sen aina, ajattelen. On huonompiakin tapoja jäädä ihmisten mieleen kuin hammaspeikot.

Jos tietäisin, että päivä on viimeinen, olisin pyytänyt miestäni jäämään kotiin. Haluaisin viettää viimeisen päivän heidän kanssaan, joiden kanssa muutenkin jaan suuren osan elämääni.

Aamiaiseksi söisin kaurapuuroa mansikkakeitolla ja lähtisin yksin ulos. Kävelisin metsään ja kiittäisin maailmaa, että sain hetken olla osa tätä – ihan tavallista metsää ja ihan tavallista maailmaa. En olisi ollenkaan pahoillani, etten kerennyt hypätä sitä laskuvarjohyppyä, koska viimeisenä päivänäni vaihtaisin ne tunnit aikaan perheeni kanssa. Se olisi niin paljon parempaa kuin taivaalla leijaileminen. 

Sitä paitsi, me kiipeäisimme joka tapauksessa korkealle. Ajaisimme merenrantaan, kiipeäisimme kallion päälle ja ajattelisimme miten onnellisia olemme kaikesta huolimatta olleet. Ottaisin meistä kuvan ja kysyisin lapseltani mitä hän haluaisi tehdä. Jos päivä olisi aurinkoinen, hän hyvin todennäköisesti kahlailisi vedessä ja heittelisi kiviä rantaa kauemmas. Me kehuisimme kilpaa miten hienosti hän osaa heittää, eikä hän haluaisi lopettaa koskaan.

Joutuisin kuitenkin kertomaan hänelle, että nyt pitää mennä, koska mielessäni olisi vielä muutama juttu, mitkä haluaisin keretä tehdä. Nimittäin minä punoisin hänelle vyön valmiiksi melkein äsken ompelemaani mekkoon ja yöllä kirjoittaessani hänelle viimeistä kirjettä, toivoisin, että hän säilyttäisi mekon ja samassa lauseessa toteaisin, että ei se ole niin vakavaa, vaikka mekko häviäisi, sillä haluaisin vaan, että hän muistaa sen, minun olemassa oloni ja sen miten valtavasti rakastin ja ihailin häntä jokaikisenä päivänä.

Kotiin tultuamme me vain olisimme. Söisimme hyvää ruokaa ja nauttisimme jokaisesta ihan tavallisesta hetkestä. Kastelisimme kasvit ja tuntisin huonoa omaa tuntoa, ettei rakkauttani riittäisi enää niin paljon kissoille kuin ennen.

Illalla katselisin, kun lapseni nukkuu. Silittäisin hänet uneen, enkä sinä iltana menettäisi lainkaan hermojani, vaan olisin kiitollinen, että saan katsella häntä ja kuljettaa kättäni hänen selkäänsä pitkin. Käpertyisin mieheni kainaloon. Sanoisin hänelle kaiken, mitä koskaan olisin halunnut sanoa, sillä olisin päättänyt, etten kirjoita hänelle, vaan hän saa muistaa minut sellaisena kun olin ja sellaisena kuin hän itse haluaa. Haluaisin, että hän löytää vielä onnensa ja niinä päivinä minä olisin enää kaunis muisto. Olisin kuitenkin surullinen ja itkisin hiukan. Mutta myös äärettömän kiitollinen, enkä yhtään huolissani, sillä tietäisin, ettei lapsestani kasva onnetonta, eikä minun tarvitse olla hänen tulevaisuudestaan huolissaan. Hänellä tulisi olemaan elämässään niin paljon rakkautta. 

Kun kaikki muut olisivat nukahtaneet, kirjoittaisin kirjeet tai ehkä nauhoittaisin puhettani puhelimeeni: tyttärelle, siskoille, äidilleni ja muutamalle ystävälle. Ja niille parille ihmiselle, jotka eivät ole tienneet vaikuttaneensa elämääni pienellä arkipäiväisellä ja ystävällisellä teolla jättäisin pienet viestit, jotta he muistaisivat olevansa hyviä ihmisiä.

Oikeasti voisin kirjoittaa puolelle maailmalle, mutta realistina tajuaisin, etten kerkeäisi ja onnittelisin itseäni, että elämäni viimeisenä päivänä opin priorisoimaan (<---ehkä yksi lempisanoistani sen kaikessa merkityksessä).

Saattaisin hetken miettiä mitä minusta jää jäljelle. Muutamia vaatteita, jotakin käsillä tekemääni,, näitä ajatuksiani ja joitakin ikäviä sanoja. Uskon kuitenkin, että enimmäkseen ihmiset puhuisivat minusta kauniisti. Eikä se oikeastaan haittaisi vaikka huonoja puoliani muisteltaisiin, sillä sellainen minä olin. Halusin kelvata kokonaisena tai en ollenkaan, joten kokonaisena minua saisi myös muistella.

Ihan viimeiseksi avaisin oven, hengittäisin raikasta ilmaa ja katsoisin vielä kerran taivasta. Toivoisin näkeväni kuun ja tähtiä. Sisään takaisin mentyäni avaisin ikkunan silittäisin lapseni kiharaista päätä, ottaisin mieheni kädestä kiinni ja kävisin nukkumaan.

Enempää en osaa kertoa.

Aurinko, päivä, lehti

Meillä on joka päivä mahdollisuus elää kuin viimeistä päivää?

Huomaatteko? Meillä on joka päivä mahdollisuus elää kuin viimeistä päivää vai mitä sinä tekisit viimeisenä päivänäsi? Suurimmalla osalla ihmisistä jäljelle jäisivät ihan arkipäiväiset asiat. 

Kaiken rakkauden, kauneuden ja kiitollisuuden unohtaa vain niin helposti, koska ihminen haluaa aina vain enemmän. Ei siinä ole mitään pahaa, mutta väittäisin, että elämänlaatuaan voi parantaa palaamalla joskus hiukan surullistenkin ajatusten ääreen ja siitä muodostuu tasapaino kaikkien tavoitteiden ja unelmien keskelle.

Näistä ajatuksista taas saa voimaa jatkaa eteenpäin. Kohti asioita, joita arvostaa ja haluaa saavuttaa.

Jokaisesta hyvää hetkeä tulisi arvostaa. Ne ovat nimittäin ainutlaatuisia!

TiiPii, selfie

P.S. Lue myös postaukseni siitä miten joskus on hyvä antaa asioille valta.

P.P.S. Joissakin asioissa on hyvä pitää pintansa